Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
mitä tapahtuu.
Hän kuluttaa paljon
ja urheilee vielä enemmän.
Eikä hän silti saa aikaiseksi
p e r s o o n a a.
Suoritukset ovat luomassa kodikkuuden tuntua.
Siirrämme hänet ylös, syrjään,
niin monta kertaa, että
tunnemme tarvetta
nousta ylös,
kuluttaa, urheilla ja
puhuaslangialuodaksemmeimagon.
Runoilija heristää korvia kuin sormia,
kuuntelee
ja kuvittelee häiriön tilalle
a p o s n o r e n
y m m ä r t ä ä k s e e n,
Itsenäi
syyspäivän haas
tattelussa valtionpäämie
hen puoliso
sanoo
palvelleensa
maata
korkeam
malta kuin
muut.
Diippii
shittii
line
aari
tele
vision
kat
so
jille.
Las
tensairaalasta
löytyneet
kuolleet
keskoset
jatka
vat
ha
jo
a
mis
ta.
Painov
oima ve
tää nä
köala
paik
koja
kohti
maata.
Nyt
nii
tä
pu
to
aa
jo
suo
raan
p
ä
älle
mme.
Siirrämme edelleen ylimmiksi
vain ihmisiä,
joita emme kehtaa neuvoa eläkkeelle
ja joiden puolisot osaavat
puhua
rauhoittavasti.
Hätkähdämme hereille
näköalapaikoillamme
selkäpiit hiessä
ja läiskät mekoissa.
Pääsemme eroon
a m e r i k k alaisesta jouluelokuvastamme
vain
siirtämällä minkit
p
re
side
nt
eiks,
eiks
je.
Pro pää pre
fes mi si nis te rin
so den
rin tin
kasvoilla
on
jäätävä
virne.
Tie
däm
me
jo:
ruis
keiden
ottaminen
kasvoihin vä
hentää kyk
yä emp
atia
an.
Oli
sipa
tässä
kyse
siitä.
Kent
tä
on
py
sähty
nyt
pis
toskoh
taan.
Mig
ri on
täy
nnä
botulii
nitok
sii
ni
a.
Se,
mikä
toisessa
on vain
ohar
ha
a,
on itsessä
vain var
ma tie
to.
K
uu
lla
suu
nsa
pu
hu
van
sen puolesta,
mitä juuri
sillä hetkellä
- ilman syytä -
eniten sat
tuu pelk
ää
m
ää
n.
Olemme ilmaa siellä, mistä lähdimme,
hengityskelpoista.
Nimitämme niitä kouluiksi,
vaikka niissä loukkaannutaan sellaisista nimistä.
Nimitämme niitä lahkoiksi, vaikka niissä loukkaannutaan.
Olemme niin sitkeitä,
että nimitämme niitä kouluiksi, vaikka niihin osui ohjus.
Nimitämme niitä sairaaloiksi, vaikka niihin osui ohjus.
Nimitämme kodeiksi raunioita.
Nimitämme valtioksi
teurastusta.
Ja hapen
epää
mistä
kesko
sel
ta
ni
mi
täm
me
puo
lus
tau
tu
mi
sek
si.
Pidätämme
hengitystä
rauhannobelistin
hautajaisissa.
Suomen voi ostaa hiljaiseksi
mutta kuollutta suomalaista ei.
Huomasitteko, että
hän
yritti kään
tää kylke
ään,
kun
olim
me
l
a s
k e
m a s
s a
h ä n t ä
k u o p p a a n?
P ä ä t o i m i t t a jat,
huomasitteko
lasten
lähettämät
kirjeet
ministereille?
Tarkistamme, että yhden alastoman kädessä on naamio
ja toisen jaloissa kissa.
Lisäämme kirjat,
sulan ja vyön. Rullaamme paperista imukkeen.
Poseeraaminen on feminististä työtä
Kaikki maalarit ovat naisia.
Carolee Schneemann on Olympia.
Mitä paremmat tekijän oikeudet ovat,
sitä rennommin antaja
voi olla.
Tänään olin kohdevalaistu Démasquée.
Otin mallia naamion riisuneesta mallista
ja orkideasta, jonka viereen istuin.
Ihmisoletetut maalasivat minut ihmisen muotoiseksi
ja taakseni kovan varjon.
Lapset olivat tutkineet samassa
huoneessa mustaa, valkoista ja harmaata.
Kaksi valkoista, kaksi harmaata
ja kaksi mustaa aavetta vastasi katseeseeni.
Kun aika lähestyi loppuaan, opettaja paljasti taitonsa
värien sekoittajana.
Lähdin pois nuorena
lyhytkasvuisena.
Makaava asento on vaativa tanssi.
Kukkakimpun piteleminen pienessä etunojassa
alkaa ennen pitkää sattua selkään.
Ymmärrättekö sen, kun katsotte Olympiaa?
Kunnioitatte Manet'a. Malli arvostaa mallia.
Hän huomaa niskan tärinän
ja käsivarren tunnottomuuden.
Olin tänään Olympia
vanhana, maskuliinisena ja onnellisena.
Annoin suupielten suuntautua alas
häpäistessäni akateemisen taiteen.
Maalarit sekoittivat
värit. He oppivat
kutsumaan varjoja
julmiksi ja ankariksi.
Mekko ratkotaan osiin,
ja rakenteet siirretään ruutuun.
Se on vain yksi tapa olla kirja.
Käsillä ja päällä on tiet.
Hihalla on suu.
Olette jo nimenne veroisia, vauvat.
Ääntelette jo runoja,
joita emme vielä tunnista runoiksi,
emme edes me, synnyttämässä käyneet,
jotka imetämme teitä etäkokouksessa
ja luemme teille ääneen sen jälkeen.
Puheenjohtaja kutsuu teitä
jo
h
ä
i
r
i
ö
t
e
k
i
j
ö
i
k
s
i.
mitä
tun
teet
ovat.
Kun
emme
pääs
seet
enää
ylös
sängystä,
saimme
lääkkeet,
luiskan
ja hissin.
M
e
emme
t
e
h
n
e
e
t
m
i
t
ää
n,
kun
maailmasta
pyyhittiin pois
yksi heimo.
Ja
kun
jäl
jellä
oli vain
luiska,
hissi
ja yksi
heimo,
ku
ka
an
e i
enää
tien
nyt,
Jokaisessa
säh kö p o s t i v
iestissä
on piikki. Ei
älttämättä terävä v
aan tah
mea j
a tyly.
Sen
ajan p
omot e
r o
a v at
tämän
ajan
pomoi
sta, j
otka
julk
aise
vat
ku
van
lääkk
eiden pö
höttämistä
kasvoistaan
saadakseen
apua.
Omp
elijan
neuvo
kuuluu:
keskity, niin
pääset pitkälle.
Mekko ei suostu
keskittymään
yhden asian
pal peit tä jas
ta mi
seen.
S
e
pää
stää
sanat
yhdestä
hihasta sis
ään ja toise
sta ulo
s.
S
a
na
t k
atkei
lev
at
m
at
ka
ll
a.
M
ek
ko
jo
u
t
uu
kor
jaa
jaksi.
Om
pelija
vain
leikkaa
etukappa
lee s e en s
u u r i a
reikiä, jo t ta sanat v
oivat kulk ea rikko
ontum a tta
.
Mekko
ei
unohda
lasta,
joka
musertuu
sen sisään.
Aik ui nen ih m i nen u no h t i j o.
Hän (she) piilotti kädet
jakkupukunsa
taskuihin
ammuskau
ppojen
jälkeen
ja nosti
kauluksen
pystyyn
haudalla
pyhäinpäivänä.
Pu ku ei u noh ta nu t s i tä
- e i k ä jakkupuvun alle puettu me k k o,
va i k k a y r i tt i k y l l ä
y h ä u u d e s t a a n.
Mekko
ei tee meistä
aktivisteja, jos
pidämme m
ekkoa
vaa
tt
ee
na.
Se,
jol
la
on
roh
keutta
kan
taa
me
kk
o
a
k
ui
n
id
ea
a
r
au
has
ta,
m
u
u
tt
uu
rau
ha
ks
i.
Ih
mi
sen
tappa
minen vaatii
paljon vähe
mmän taitoja
kuin
ihmisen
koulutt
amin
en
ra
uh
anka
svatt
ajaksi.
Tätä
ongel
maa me
klovnit
nyt ra
tkomme
laulaen ja
tanssien.
Eurovii
suihim
m e
o s a
l l i
stuu
maa,
joka
on
op
pi
nut,
miten
kansa
hä
vi
te
t
ä
ä
n.
Mekko on ensimmäinen iho.
Se ohenee vanhetessaan läpikuultavaksi.
Posthumanisti haukkuu laitoksen,
koska opettajat tekevät siellä liian vähän tulosta.
Silloin lounas ei ole enää lounas.
Loma ei ole enää loma.
Kirja ei ole kirja.
Ihminen on yli-ihminen.
Mekko on iho, joka ohenee.
Po
pul
isti ja
po
pula
risoija
ovat
yhtä l ä k
hellä au
kana toi
si (st)
aan kuin o
ja y mutta
loukkaantu
vat yhtä
paljon,
kun heid
ät sijoitetaan
muualle
kuin hui
pulle niiss
ä hierar
kioissa,
jotka
he
ovat
itseää
n var
ten l
uon
ee
t.
Luemme kirjoja maailmasta,
jossa kaikki,
mitä on
ja mitä tulee,
asettuu samalle taipuisalle viivalle
mutta muistamme seuraavana päivänä lukemastamme vain sen,
kenet kuuluu sijoittaa kenenkin ylle.
Dosentti loukkaantuu,
kun hänet alennetaan tohtoriksi.
Meidän on valittava
kaikki hakijat,
sillä osaamme
vielä
ku
vit
e
l
l
a
ja
unohtaa.
Hän saa sata tykkäystä
ja yrittää kuulla ne
kaikki sum
un läpi.
Hän taas
saa yhden,
jonka
hän
lai
tt
aa
soi
m
a
an
tan
ss
in
ja
ha
lauk
sen
tau
sta
lle.
Leninki on edelleen mekko.
Se näkee leninkejä kiinnittymässä
uupumukseen asti nukkeihin,
joista ne eivät pidä.
"Emme muka
pelkää mitään
mutta emme silti osaa
muuta kuin istua", leningit
sanovat toisilleen.
"Osaamme me
olla katkeria",
muut leningit
sanovat.
Ja ne kuvittele
vat viisikymmentä
turvallista tilaa,
joiden kaikkien
ulkopuolella
on vielä
hirve
ämpää
kuin
sisäp
uolella.
"Mahda
mmeko
vielä osata
valahtaa
nukkien
päältä?"
leningit
kysyvät.
Ja vasta,
kun ne ovat
valahtaneet lattian läpi,
ne huomaavat olettaneensa.
Siellä on mekkoja tekemässä
ompelijoiden töitä.
Ihmissukupuolet asettuvat kirjojen taakse
kehumalla ja onnittelemalla
toisiaan niistä.
"Usko
mme
kir
joi
hin
pan
tuj
a r
un
oj
a,"
ne
sa
no
vat.
Kirjoi
tamme sienisu
kupuolten koko kirjolle.
Ne lukevat runoja hikisissä nivusissa,
päänahoissa, ullakoille jätetyissä mekoissa.
Me
lennämme
kerran vuodessa
ja unissamme joka yö.
Ne, joilla on tarve lentää, tu
levat lentämään joka kuukausi Ro
o m a a n, Ban gkok iin, New Y orkiin ja
i l l a k s i k o t i i n
n i in kau an kuin he i dän an net a an le n tää.
Moraali on aina jossain muualla kuin lähtöpo
rtilla. Taiteentutkija pitää kiinni istumap
aikastaan kongressi-illallisella mielu
ummin kuin ilmastotutkijan
julkaisemista
tuloks
ista.
Pa
kkom
ielteen lent
ämiseen voi tyy
dyttää myös si
mulaat
tori
ss
a.
R
ake
nnetaan
simulaattoreita
ja annetaan tutkijoiden
istua niissä kahden kauk
olennon verran. Ann
etaan heille vr-la
sit. Pannaan he
idät Welling
tonin kad
uille T
urus
sa
.
Pinjat rakastavat Roomaa,
mutta kuolevat, sillä toumeyella parvicornis rakastaa pinjoja.
Kuvittelemme Roomaa ilman pinjoja. Sen nimi on nyt Rome.
Kuvittelemme.
Kun pinjat ovat lähes kadonneet, toumeyella parvicornis
siirtyy autoihin. Ihmiset joutuvat paniikkiin. Ja vasta kun autot ovat
vähällä kadota kokonaan,
leppäkertut ryhtyvät töihin.
Roomalaiset osaavat kuunnella.
Leppäkertut, aktivistit, poliitikot, virkamiehet, tutkijat
ja pinjat perustavat yhteisen keittiön. Pinjat palaavat.
Toumeyella parvicornikselle on löytynyt syöjä.
Tilaamme toumeyella parvicornista
roomalaisessa ravintolassa
ja aterian jälkeen
tervehdimme hopeanharmaata kuusta. Se kurottaa oksansa
kattohuoneiston parvekkeen kulmalle kuin haluaisi sanoa jotain.
Asumme nunnien majatalossa. Huoneet ovat kuumia
niin kuin kaikki huoneet kaikissa Rooman majataloissa.
Makaamme nurmikolla bikinit päällä.
Nunnien mielestä se on ok,
sillä olemme sinut itsemme kanssa,
mutta naapurit paheksuvat.
Ja niin meidät viedään Castel Gandolfoon Albanojärven rannalle,
jossa voimme katsella nunnia uimassa niin paljon kuin haluamme
ja nähdä menneitä, nykyisiä ja tulevia pyhimyksiä
laskeutumassa stringeissä tulivuoren rinteitä.
Viime vuosituhannella nunna sai aina istumapaikan bussissa.
Kaksituhattakaksikymmentäluvulla oma paikka luovutetaan
vanhukselle, pyörätuolin käyttäjälle
tai sille, joka on viimeisellä kolmanneksella raskaana.
Ajamme päätepysäkille ja otamme kuvan
bussinkuljettajien siirrettävien kuivakäymälöiden vieressä.
Etsimäämme WC:tä ei ole enää tässä todellisuuden versiossa.
Asetamme Rooman ja Rio de Janeiron kartat päällekkäin
löytääksemme oikeaan paikkaan.
Viisitoistavuotias ottaa siellä selfien
korealaisen artistin fanikortti kädessään.
Kannamme treenivaatteet Roomaan
ja sieltä pois käyttämättä niitä.
Jalat ja kädet eivät vielä ymmärrä portaita, vaikka runot ymmärtävät.
Meitä pyörryttää, kun Roomat lipuvat toistensa lomaan.
Alimmaisina lipuvat pyhiinvaelluskohteet,
ne, joihin oletimme menevämme,
portaat, joita etsimme ja joilla istuimme,
ja ne, jotka muistamme.
Keskellä kulkevat luokkaretkikohteet,
ne, joihin oletimme menevämme,
portaat, joita juoksimme ylös ja alas,
ja ne, jotka muistamme.
Päällimmäisinä liukuvat perhelomakohteet,
ne, joihin oletimme menevämme,
ne, joihin olimme menevinämme,
ne, joihin menimme pyörätuolilla
ja ne, jotka muistamme.
Yhä uudestaan
pitkät tasaiset portaat ylöspäin ja alaspäin.
Vihdoin auringonpaisteessa tasainen tie.
Siihen heräsimme.
Ei mitään lohdullisempaa.
Vanhojen muurien ympäröimällä kadulla
on uusien aitojen ympäröimiä kouluja.
Vartijat päivystävät porteilla. Ehkä he tanssivat kopeissaan sambaa.
Nukumme laitosten ympäröimässä talossa viikon.
Ympyröimme sormenpäillämme aamuisin
yhden paikan paperikartalta. Piirrämme rajoja ylitettäviksi,
sillä aidattu sivistys voi muuttaa pois sydämestä.
Linnoituksissa valmistutaan eri Eurooppaan
kuin kyläkouluissa keskellä kaupunkia.
Etsimme kaikkialla bussireitit taloihin, joissa opetetaan
muotopiirustusta ja eurytmiaa.
Roomalaisen ravintolan tarjoilija jäljittelee meitä
puhumalla itse keksimäänsä suomea.
Nauramme ja nyökyttelemme. Luemme uutiset puhelimella.
Meitä nolottaa
Suomen,
Suomen eduskunnan puhemiehen,
Suomen elinkeinoministerin,
Suomen sisäministerin,
Suomen valtiovarainministerin
ja Suomen pääministerin puolesta.
Meitä nolottaa niin paljon,
että kuulisimme mieluummin
tämän tarjoilijaksi päätyneen roomalaisen taiteilijan
puhumassa leikkisuomea eduskunnassa
kuin oikeistomme puhumassa suomea.
Hätkähdämme Rooman iltaa.
Se on tummansininen loimusamettimekko,
jonka sisään menemme parvekkeelle istumaan
Lazion viini suussa. Tämän me
u muis noh tam dam me,
emme luiskin varustettuja sisäänkäyntejä.
Kun Rooma sylkäisee meidät Turkuun,
meidän tulee ikävä Ja sitten soi sambaa.
Meitä harmittaa palauttaa mahtava suomennos
kirjastoon kaikkine oikolukijalta jääneine virheineen.
Emme korjaa mitään.
Silittelemme vahingossa syntynyttä suomea
ja meistä tuntuu, että sormien luut
yrittävät työntyä ihon läpi ulos.
Pelin nimi on Kahdeksantoista Roomaa.
Sanomme: "Rooma on kuin Turku mutta vähän isompi ja vanhempi",
ja lähdemme rohkeasti kohti pysäkkiä.
Kahden päivän päästä on jo helppoa löytää sopiva reitti.
Muisti on tarinoita. Siksi meidän on luotettava
sen kykyyn kertoa säännöt.
Jokaiseen Roomaan on mentävä yhtä aikaa,
ja käytyämme
monumentteja rakentaneiden ja hajottaneiden köyhien,
hyvinvointivaltion renessanssilasten,
pyhien, pyhiksi yrittävien ja pyhille nauravien,
ja vammaisaktivistiperheiden
Roomissa,
,
kuin ne olisivat toisensa läpäiseviä sisäkkäisiä huoneita,
kuusi virtuaalista, kuusi toteutunutta
ja kuusi muistettua
ja huomattuamme vielä bussissa tasapainottelevat sirkustaiteilijat
me ratkaisemme tehtävät,
t a v all amm e,
ja peli päättyy.
.
Luolaston suuaukolla poimimme oliiveita puusta.
Ne maistuvat toisilta kuin säilötyt.
Vietämme katakombeissa suolatonta messua.
Olemme auttaneet kaikkia laskeutumaan,
koska uskomme puihin, luihin ja laumoihin.
Luurangot kalisuttelevat lonkkiaan
ja koettavat rukoilla kanssamme suomeksi.
Terve Maria ja muut eettiset eläjät. Isä meidän, joka olet maan alla:
kaada kanssamme hallitus, johon mikään luokka ei luota.
Gianicolo-kukkulalla sataa.
Alhaalla hytisevät hurmaavan harmaat Roomat
ja jotkut meistä kuukautiskivuissa ja jotkut ilman niitä.
Jokin, mitä talon sisällä näemme,
haistamme ja kosketamme,
me latinanlukijat duunariperheistä,
on käsittämättömän kau lä ka hel na lä.
Villa Lanten salissa luokkamme
on
om a luo kk
a n s a.
"Runot ovat ilmaa."
Näin Gastone Novellin maalaus Poetry reading tour
puhuu meille kuudenkymmenenkahden vuoden
takaa ja jatkaa: "Kaikki runot Roomasta
ovat olemassa vasta,
kun teette niistä kiertueen,
pidätte messun,
(valmistatte
peilejä, pinssejä,
mukeja, julisteita,
pyörätuolien muotoisia
miniveistoksia,
lasinalusia,
lakkeja,
pelejä,
pyyhkeitä
ja kirjoja).
Ja jär
jestä
tte se
min
aa
rin,
jon
ne
uno
hd
a
TT
E
ME
NN
Ä
.
Niitä ei ole
olemassa ennen sitä."
Iltaisin
katsomme
lineaaritelevisiosta
eläkeläisten deittailuohjelmia kuin
valmistautuisimme vanhuudenpäiviin Italiassa.
Katsomme
ulkoilmakonsertteja, joissa
on paremmat mekot kuin
laulut. Katsomme ohjel
mia, joissa vähemmistöt
meikkaavat, pukevat
ja kampaavat ene
mmistöjä
stereotypioiden
mukais
iksi.
Katso
mme last
enohjelmia
keskellä yötä.
Katsomme aikuista
miestä nalkuttamassa
kauniin hotellin
kylpyhuoneessa j
a antamassa pist
ei
tä
sii vouk sest a.
Emme
aio
toi
mi
a
niin.
