146

Tapani hypätä junista on yksinkertainen:
tulen työnnetyksi palstalle suoraan vaunusta.
Ikävä kyllä 

ehdotuksesi 

ei tällä kertaa tullut valituksi.
En ole hengenvaarassa. Herneet jatkavat kasvamista.
Lapseni tuoksuu edelleen samalta kuin miltä mummini tuoksui.
Käännän aistit neljänkymenen vuoden päähän.

145

Runoilijalla ei ole varaa kirjaan.
Hänellä on varaa katsoa verkossa kuvaa kirjasta, jonka ihminen
on käynyt ostamassa itselleen.

Ihminen tykkää toisen ihmisen tavarasta. Kirjasta tykkää sata köyhää ja rikasta. 
Purjeveneestä tykkää kaksi sataa.

Runo on pako ja nolla.
Lapsi matkustaa yksin mantereen halki. 
Ihminen sanoo, ettei hänellä ole mitään kerrottavaa.

144

Me nauhojen näkijät teemme pukineita kuin runoja
vanhempiemme, puolisoidemme ja lastemme elättäminä.
Heräämme joka aamu eri kujasta.

Rautaiset ammattilaiset jököttävät keskellä kouruja.

Rintakehät kohoilevat ja laskevat vielä aavistuksen, mutta

kielet ovat jo lakanneet pyörimästä, sormet väpättämästä. 

Vasen ja oikea ostaja työntää rahat samaan aukkoon, koska haluaa kuulla
kolikoiden kilahduksen uumenista.

Kaipaan sinua, mummi, ja jokaista sairautta, joka sinulla oli.
Minun on jaksettava elää loppuun
ennen kuin pääsen kysymään neuvoasi tähän luukujaan.

143

Autamme uutta söpöä tekemään pisteestä pitkän viivan.
Kauhistumme, kun hän hyppää pois viivalta ja tekee uuden pisteen
jonnekin, missä piste ja viiva eivät päde. Hänenhän piti olla
kykenemätön hyppäämään.
Puh pah nirhauma.

Jäämme junaan etsimään matkalippuamme. Olemme löytävinämme.
Tarvitsemme jo itsekin apua. Saamme pidettyä
laukut kasassa uusien söpöjen tähden.
Olemme hiljaa,
ettei tarvitsisi koskaan laskeutua vihan keskelle.

142

Jos kutsumme palstaa hallittavaksi ja löydämme kuusi virhettä sukasta,
on jo kiire pois. Kuka tahansa voi muuttua yhtä tarkaksi.

Sukka osoittaa sivuun. Seuraan sitä unessa,
koska pidän peukaloa keskellä.

Palsta on akatemia, joka kirjoitetaan
kirvelillä ja pinaatilla laskematta silmukoita.

Vaadin jokaiseen tulevaan sopimukseen kasvimaata ja sukkaa.

Hikoilemme hermostuksesta vain, jos joudumme jättämään kastelun väliin. 

Jos kiihdymme kuin pennut, koska joku on koskettanut
oman autonsa puskurilla meidän automme puskuria,
on jo kiire.

Lähtö vaatii juoksijan kestävyyttä.
Alan olla kovissa liemissä keitetty. Nyt on hätä. Paperi loppuu.
Saan lentokentän vessassa onneksi turvautua esitelmääni.

141

Koetamme kyllä pysyä kartalla ja pudota omiin maailmoihimme.
Mutta putoamme toistemme.

Unohdumme kuuntelemaan aamun radioääntä, lampea seinällä.
Puolikasta ponia paperin reunassa, kuulakärkikynän viivaa.
Lammen reunalla seisovien lasten ajatuksia.
Kesken jäänyttä, muka pieleen mennyttä mielikuvaa.

Emme onnistu kysymään
anelevasta, sydäntä särkevästä itkusta
kylpyhuoneen ilmanvaihtokanavassa. Panemme suihkun kovemmalle.
Emme onnistu kysymään huudosta makuuhuoneen seinän takana.

Joku varmaan istuu keinutuolissa ja neuloo.
Joku varmaankin istuttaa, kitkee ja leikkaa ahkerasti.
Tomaatteja, yrttejä, hiljaisuutta.
Emme osaa soittaa ovikelloa ja panna asioita järjestykseen,
vaikka osaamme piirtää ponin valmiiksi.

140

Kun on viiden tonnin tulo
voi kutsua itseään alistetuksi, koska joku mies saa liikaa.
Kun kulutus loppuu, onnittelut loppuvat.
 
Jäkälä tekee työtä. Ei itselle, ei toiselle. Siksi sitä ei näissä harhoissa ole.

Keräsit minulle tarinoita. Kaipaan sinua, mummi. 

Voisinko olla vieläkin tuottamattomampi
kuin nyt, jotta tapaisimme mahdollisimman pian?
Voisinko olla vieläkin vapaampi kanavoimaan alapuolelta nousevaa värinää?
Naiskirjoituksen,
vammaiskirjoituksen,
työväenkirjoituksen lävitse olen jo mennyt.
Seuraavaksi tulee jäkäläkirjoitus. Yhden kirjaimen tekeminen
kestää neljännesvuosisadan, sanoo kertojamummo lumessa, minä 75-vuotiaana.
Joudun vielä odottamaan. Ja alhaalla kallion päällä 

annan käsien luulla itseään jaloiksi. 

Sieni, levä ja syanobakteeri hyväksyvät matkimiseni. Kaikille näille
osakkaille tuskin tarvitsee selittää, miksi olen kokopäiväisesti ilman.
Jäkälä ei tiedä rahasta tai lukemisesta vaan hitaudesta.

139

Kun säkeiden ympärillä on hiljaista, on paljon tilaa liikkua. 

Kun säkeiden ympärillä on tungos, runo jähmettyy
kuuntelemaan suu auki.

Lyijypuutarhassa kasvaa kyniä.

Voimme kumartua ja poimia niitä herneiden lomasta.
Lujan runon voi kirjoittaa uusiksi tuhat kertaa.
Sieraimet paljaina, ihoa pehmentävä maski kasvoilla.

Runoilijat kirjoittavat koko ajan sillä tavalla toistensa valmiit runot,
miettimättä liikaa, mitä tekevät.
Runotkin uskaltavat.

138

Kun meitä alettiin kutsua avaimiksi,
tiesin ettemme suostuisi,
emme niiden periksi emmekä päiksi.
Panisimme pyynnöt sivuun

niin kauan kuin yhden nuotin ihmeen
pitää kerta toisensa jälkeen nolostuttaa kaikki
vaikeaksi puetulla keskinkertaisuudella,
eläkkeellä, määrällä, hallitsijankielellä,
lainatulla ajatuksella ja samalla diasarjalla
kuin kymmenen vuotta sitten.

Niin kauan olisimme
vain loistavia poikkeuksia,

seinävaatteita tai veneitä.
Niitä me kuuntelisimme.

137

Käytän vasenta ja ratkean. Minusta tehdään oikea. Ratkean.
Sakset kasvavat kummallekin puolelle.

Nolaan itseni niitä heilutellessani.

Vieressäni jalkakäytävää pitkin
kulkee sukulaiseni jatkuvassa performanssissa,
vaihtaa asua veistoksen luona,
hyppää, lymyää ja esittää kysymyksen.

Odottava kuulee tulevaisuudesta hetken
meidän kulkiessamme pysäkin ohi.
Pysähtyessämme seuraavalle veistokselle
ohikulkeva hymyilee katsomiselleni
kuin antaisi minulle kolikon.

Reuna toivoo, että istuisin jo soittamaan kartiota.

Samanlajiset liukuvat ohjelmoituina
pelkkiä katuja pitkin edes takas.
Seinillä toiset lajit
tanssivat Brownin ajatuksia.

Kyllästyneet tykkäysautomaatit selät kumarassa
hinkkaavat julkisella paikalla peilejä
omaa hovia haluten

kuin paistetta ei olisi.

136

Kun olen käynyt maate,
jääpuikko menee korvastani sisään. Kylmyys leviää
pään jokaiseen osaan. Ajatukset jäätyvät. Nukahdan heti.

Leikkaan hien
kovettamat kainalot pois. Teen uudet kankaasta,
joka on jäänyt toiselta runoilijalta yli.

Kun herään, paita saa lahjaksi aikaa.
Kaksi hametta saa uudet vyötäröt.
Elän kymmenen vuoden päästä 

koittavassa yltäkylläisessä pulassa jo nyt.

135

Jokaisesta suppilosta putoaa yhteen maailmaan.
Kaupallisimmasta putoaa konservatiivisimpaan.

Siellä täytyy jaksaa kirjoittaa paljon, lukea hurjana,
siivilöidä kaikki yhden pienen kysymyksen läpi.

Se jaksaa,
joka ei yritä keksiä kieltä.
On niin monta jo keksittyä temppua, joihin viitata,
että lopulta kaikki oma lakkaa olemasta.

Kutsu sitä kaupungiksi.
Lennä unessa yli.

Kirjoitamme vielä jonain päivänä kaiken käsin,
jotta saamme kielet takaisin.

134

Kuka muu liittoutuisi

istuvan vajaan kanssa yhtä vaivatta

boikotoimaan

ketjua ja korporaatiota

kuin kitukasvuisena kaupungissa kävelevä hirvi?




Se, jolla on kaikkea liikaa,

jakaa lärviä ja meemin.

133

Olimme alkaneet syödä illallista, kun ennen olimme vain syöneet.
Olimme alkaneet juoda viiniä, kun ennen olimme vain syöneet.
Olimme alkaneet heittää ruokaa roskiin, kun ennen olimme vain syöneet.
Olimme alkaneet hokea miten hyvin kaikki on, kun ennen olimme vain syöneet.

Nyt shampoota on lakattu valmistamasta.
Jokainen saa kokeilla
hetken ajan asumista kaupungin kauneimmissa taloissa.

Poliisi on lakannut hakkaamasta. Äiti on lakannut hakkaamasta.

Vammaiset ovat saaneet hengähdystauon.

Pitkä odotus.
Kun ravintolat ovat taas kiinni, kokeilemme luopumista

edes jostain. Kun ravintolat ovat auki,
jatkamme syömistä
niiden portailla.

132

Oi millä vimmalla me kipeät haalimme arvoa,

vaikka ei ole vielä mitään millä haalia!
Me tittelitautiset.

Vain kaikkein vakavimmin kipeät meistä jättävät
tahallaan koko sarjan keräämättä,

ettei tulisi rautaista eikä ammattilaista.
Oi millä vimmalla me käytämme tämän pienen etuoikeutemme.

Lähetämme liitteet paikkoihin, jota ei ole enää,
mietimme sormet puhki aiheen, jota ei tule,
unohdumme omituisten tehtäviemme pariin
niin tohkeissamme

että teurastajat,
että tosiuskovaisetkin heltyvät

mutta herkät eivät, emme edes me itse
sitten kun meistä tulee jokin.
En olisi ikinä uskonut.

131

Osa vinoista kelpaa sinne.

Tuo onnellinen piirtelee omiaan ja käy kuviinsa vedoten sivuun
juhlallisen pyynnön saapuessa. Sanoo vienoimmista vienoimman ein
oikeudelle yhtä itsepintaisesti kuin leikkirahalle, vaikkei olisi varaa.

Tuo omaa lastaan kiusaava herra sanoo kuolleenakin kyllä,
vaikka olisi varaa
aikuisuuteen.

Tuo toinenkin tuossa kelpaa, tuo onneton,
kun muistaa heilutella käsissään lasten ja kissojen kuvia.
Kynnyksiä uhmaten, kehräten kyllä,
kyllä, kyllä.

Aiheita kaatuu, elämäntöitä. Toisia syntyy. Kunniavieraita.
Joskus ne loppuvat. Ylimmät osaisivat arvioida itse itsensä.

Vinot osaavat.

130

Minun maailmassani liike löytää
elämän keskeltä ne halvasti asuvat,
jotka ovat aina vähän väärällä tavalla vääriä.
Nuo käytetyt jumalattaret, jotka eivät löydä liikettä.

Siinähän on taas yksi
jakamaton, entinen kelpo, roikkumassa
sormilla verkossa, joka perustuu vääryyteen.

Hän perustaa aamuisin kilpailun itselleen.
Ja valitsee voittajan ennen kuin katkaisee koneesta virran.

Tänään hän korjasi kaikessa rauhassa
itselleen yhden paidan
ja lapselleen neljät legginsit, joista kolmet oli jo kaksi kertaa korjattu.
Hän piirsi sarjakuvan puoleen väliin ja kirjoitti runon. Viivan alle jäi nolla.

129

Kritiikin ja nostalgian välissäkin on jokin paikka, josta voi lähteä pois.

Et sä yhtään keskemmällä tietä pystyis käveleen,
kysyy pyöräilijä ohittaessaan minut.
Voin yrittää, vastaan.

Kielessäni on sana sille, joka haluaa kävellä joka paikkaan.
Häntä voi kyyditä ryppy otsassa tai sileänä.
Vauhti lähenee ikuisesti riittävää verkkaisuutta.

Naisellisuus on ikävistä asioista kirjoittamista. Laahustamista
kauniissa ja rumassa ilmassa.
Aina voi palata hetkeksi hienoksi ihmiseksi.

128

Syömme voikukkia ja vuohenputkia, koska näemme troposfääriin asti.
Korjaamme silmää veitsellä, että näkisimme kaasut yhtenä.
Korjaamme runoja lukijoidemme sormenpäillä
ettemme olisi koskaan vastuussa, 
jäisimme luonnoksiksi. 

127

Nukahtelen kieleen.
Heräilen kuviin.
Kirja nyt ei tee kenestäkään runoilijaa.
Ei kaksikaan kirjaa.
Uni tekee.

Käynnit nokosilla ovat liukumista oikeaan suuntaan.

Minun eräässä maailmassani etsitään tuntoja.
Siellä tykätään eväsliikkeistä,
katsellaan jopa runoja ja elokuvia niiden läpi.
Pienet osaavat retkeillä.

Luolassa asuva luuhauki haukkaa happea ilmasta.
Se on muinainen runo.
Jätän lähestymättä ja kuluttamatta sitä loppuun.

126

Kaikki ovat lapsena outoja.

Osa jää oudoksi, osa joutuu
niin kovaan tietämisen kierteeseen,
että jää loppuelämäkseen kaiken kuvittelun ulkopuolelle.

Tieto luo turvaa, he sanovat.
Kuvittelu ei ole tietoa.

Se on keijujen lentoreittien avaus
ihmisten lentoreittien sijaan.
Kuvittelu on luovuttamista. Veren.
Keijujen tankkaus.

Tietämisen kierteessä aikuinen katsoo isoa kuvaa
sen suuresta koosta haltioituneena.
Ja jos hän yhden kerran uskaltaa arasti kuvitella itsensä
kuin katsoisi pikkuruisesta peilistä omaa silmäänsä,
hän onnistuu kertomaan tarinan navasta. Ei kiinnosta.

125

Yritämme keskustella tarinoista,
mutta alamme puhua tavaroista.

Haluamme peittää sen, ettemme osaa enää kertoa uutta tarinaa.
Nostamme kädet pystyyn ja tanssimme irvistellen
kenkiin työntämiemme seteleiden takia.

Meillä on asiat niin mukavasti, että voimme seuraavaksi vahtia,
kuka saa kutsua itseään kertojaksi,
kuka tutkijaksi.

Varmasti jokainen 
kirjojen ostamisessa ansioitunut.