Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Heräämme Rooman hehkuvaan aamuun
ja vaihdamme oikealla pysäkillä,
sillä busseissa on kuulutukset.
Menemme Pyhän Antin basilikaan,
Neitsyt Marian ihmeen pyhättöön,
ja rukoilemme pyörätuolin akkuihin lisää tehoa.
Haluamme kulkea pidemmälle ja korkeammalle,
altare, altare,
ja jatkaa palvontamenoja vielä saman korttelin toisella puolella.
Tavaratalo on vaatteentekijän basilika,
ja sen kattoterassilla maailma on litteä kuin pitsa.
Roomassa lapsetkin ovat vain ihmisiä.
Saamme Turusta kutsun juhliin.
Siinä ei lue: Älkää tuoko
turvapaikanhakijoita tai paperittomia,
eläkeläisiä tai vanhuksia,
ruskeita tai rodullistettuja,
japaninruokoa tai lupiineja,
muslimeja tai hinduja
tai pysyvästi tai tilapäisesti vammaisia
tai muita, jotka voisivat kääntää huomion pois meistä
jotka haluamme olla rauhassa lapsia ja eläimiä
kaikkien lasten ja eläinten puolesta.
("Älkää tuoko lapsia tai eläimiä.")
N
yk
ytait
een m
useon
asiak
aspyör
ätuolis
sa on kuva
juoksevasta siiv
ekkäästä la
psesta, j
oka on
kääri
tty si
tei
si
i
n
.
Vammaiset Kupidot heräävät Rooman hehkuvaan iltaan.
Ne juoksevat vakavasti loukkaantuneina museon salista saliin.
Ne pudottavat nuolen ja jouset paikkaan, jossa ampuivat
juuri ennen kuin törmäsivät seinään ja kierivät alas portaita.
