79

Polvi pettää meitä.
Se antaa salamannopeita putoamisia katuun.
Tipuin taas keskellä pihaa, sanot.

Näen sen mustelmista.
Alamme unelmoida tuolista.

Tuoliin ei jouduta. Tuoli saadaan.
Kirjaan ei jouduta. Kirja saadaan.

Mutta kukaan ei polta

tuoleja niin kuin kirjoja.

Ihmiset polttavat vain kirjoja.

78

Kun tulin tajuihini,
vartalooni ratkenneet kanjonit
kaikuivat vaimeina ammeessa, jossa makasin.
Siellä vallitsi aineista leuhka auvo, naurava.
Kuulin selvien sairaina vaikeroivan.

Halvaus on parasta.

Kuvitteleeko ihminen vierelleen puhuvan eläimen,
koska ei kuule eläimen ääniä suussaan?

Tulevatko lapset aina seisomaan kadunkulmassa
vaaleansinisissä sukkahousuissa?

Kun olin levännyt, halusin näyttää itseni kaikille:
vedin lakanan varovasti syrjään.

Väleihin avautuivat
yhteenkurotut ihrat.
Joku impala
sitoi vatsaani pingottuneet rihmat kiinni
kipeiden vieraiden ripsiin.

77

Joka kerta, kun luet tämän,
yksi kuolee.

Seitsemällä rivillä on suurempi arvo kuin hänellä,
joka jätettiin äsken elvyttämättä.

Sellainen on sairaiden välinen hierarkia.
Uusi fasismi, vanhan kertaus.

Vaadimme muutosta.