141

Koetamme kyllä pysyä kartalla ja pudota omiin maailmoihimme.
Mutta putoamme toistemme.

Unohdumme kuuntelemaan aamun radioääntä, lampea seinällä.
Puolikasta ponia paperin reunassa, kuulakärkikynän kulkua.
Lammen reunalla seisovia lapsia.
Kesken jäänyttä, muka pieleen mennyttä mielikuvaa.

Emme onnistu kysymään
anelevasta, sydäntä särkevästä itkusta
kylpyhuoneen ilmanvaihtokanavassa. Panemme suihkun kovemmalle.
Emme onnistu kysymään karjumisesta makuuhuoneen seinän takana.

Joku varmaan istuu keinutuolissa ja neuloo, ajattelemme.

Kutsumme koko kerroksen kuuntelemaan runoja sinne,

missä tämä runo luetaan,
sillä emme osaa soittaa ovikelloa ja panna asioita järjestykseen.
Osaamme piirtää ponin valmiiksi.

140

Kun on viiden tonnin tulo
voi kutsua itseään alistetuksi, koska joku mies saa liikaa.
Kun kulutus loppuu, onnittelut loppuvat.
 
Jäkälä tekee työtä. Ei itselle, ei toiselle. Siksi sitä ei näissä harhoissa ole.

Keräsit minulle tarinoita. Kaipaan sinua, mummi. 

Voisinko olla vieläkin tuottamattomampi
kuin nyt, jotta tapaisimme mahdollisimman pian?
Voisinko olla vieläkin vapaampi kuuntelemaan tärinää?
Naiskirjoituksen,
vammaiskirjoituksen,
työväenkirjoituksen lävitse olen jo haparoinut.
Seuraavaksi tulee jäkäläkirjoitus. Yhden kirjaimen tekeminen
kestää neljännesvuosisadan, sanoo kertojamummo lumessa, minä 75-vuotiaana.
Joudun vielä odottamaan. Ja alhaalla kallion päällä 

annan käsien luulla itseään jaloiksi. 

Sieni, levä ja syanobakteeri hyväksyvät matkimiseni. Kaikille näille
osakkaille tuskin tarvitsee selittää, miksi olen kokopäiväisesti näin.
Jäkälä ei tiedä rahasta tai lukemisesta vaan hitaudesta.