Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
17-vuotias tuntee tulleensa kotiin
tunnistaessaan tiktokkaajan
tokiolaisessa kaupassa ja ottaessaan yhteiskuvan.
"Sen kontentti on Japani."
17-vuotias tuntee tulleensa kotiin kuullessaan vanhaa k-poppia ruokapaikassa
ja voidessaan hyräillä mukana.
Etsin minäkin kontenttia, kotia
ja löydän ne, sen, ne, sen, ne sen, ne sen, nesenne sen ne
salista, jonka ovessa lukee vapaus. Oven takana
tykyttää Tokion
japanilaisista Brasilioista
yksi. Tunnistan rakenteet, tanssin.
Tiedän heti, että tulen myöhemmin
kaipaamaan lintujen laulua
ja vuoristopuron lorinaa.
Paneelissa lukee Yksityisyys.
12-vuotias kutsuu sitä kulttuuripaniikiksi.
Kädellä saa koskea seinään
asennettuun paneeliin.
Se, ken tietää oikeat merkit,
voi saada kannen avautumaan
ja sulkeutumaan. Hätä opettaa lukemaan.
Meiltä kestää joitakin päiviä oppia.
Meitä opastetaan kuvin, sarjakuvin ja kuvasarjoin.
Meitä kuljetetaan oikealle raiteelle.
Meitä kiitetään siitä,
että ymmärsimme kysyä,
kun emme olleet varmoja.
Klovnit ovat kysymisen mestareita.
Valitsemme yksittäispakatut
keitetyt, savustetut
kananmunat. Otamme riisikolmiot ja lounaat.
Kesäpukuinen mies ottaa mangan ja valkoisen sämpylän,
jonka välissä on kirkkaan vihreää kiwihedelmähilloa.
Avaamme lounaat asemalla
pyörätuoliasiakkaiden omassa odotushuoneessa,
kun muut asiakkaat avaavat omansa.
Suuhun työnnettävä, pureskeltava taide
täyttää kalvomme ennen kuin liu'umme junaan.
