219

 

Aavaraajalla tehty 

ontuu pois,

kun sen päälle sataa 

pyyntöjä päälläpuhujaksi
sinne, missä kirjan ruumis on 

hinnalla millä hyv

äns

ä

arvokkaampi kuin sen henki.

Runo puhuu puuttuvalla raajalla, päällä ja hännällä.

Aave nauraa osastolle.

218

 

Mies kiusaa viisikymmentä vuotta samaa naista tämän kotona
ja lempilomakohteessa.

Raskasta joulua, he toivottavat,
kun mies on yhtäkkiä ottanut viikon mittaisen tauon.

"Me ollaan täällä hirmu pahalla mielellä,"
he sanovat lapselle,

anteeksi, projektiolleen toisella

mantereella asuvalle,

joka rukoilee heitä eroamaan.
Sädekehät kolahtavat luuria vasten.

217

 

Ziegler on katkera. 

Honegger on katkera. 

Bitter Is Better, sanoo Wilde.

Nyt marssitaan netissä pöksyt märkinä.

Mukasivuutettu, mukasyrjitty 

katsoo silmien viereen. 
Vilkaisee silmiin vasta sitten, kun joutuu avautumaan kipeästi.
Raja on ihana alittaa ja ylittää tiedon vuoksi
uudestaan ja uudestaan. 

Kesällä paistaa kaksi aurinkoa.
Toinen päämme sisällä ja toinen ulkopuolella.

216

 

Elän viikon. Pesen lattian. Kerään kärpäset. 

Teen sarjakuvasta tanssin kaavapaperille,

asettelen kamerat ja ompelen. Editoin videon 

ja lähetän sen etsimään musiikkia. Teen runon,

joka kuvaa kynsien alle jääneitä tikkuja,
niljaisentasaisesta lasinsiruttomasta maalauksesta, 

joka pistää minua silmään.

Luovutan veren, pumppaan niin lujaa, 

että neula irtoaa ja lämmin neste valuu
käsivartta pitkin lattialle.

Istun päiväkeskuksessa 

portaiden yläpäässä tylpät neulat käsissä 

ja punaisissa langoissa maahan muuttaneiden traumat.

Opetan tuleville, opettajille, miten Dunham tanssi 

rasismia vastaan
kahdeksan kymmentä vuotta sitten ja kerron, 

että balettia voi tanssia istuen ammatikseen kahdeksan kymmenen vuoden päästä,

riisun aamutakin ja käyn makaamaan lämpöpuhaltimien keskelle,

annan ihmisten piirtää,

ompelen, kehun yökylään tullutta lasta,
joka uskaltaa saada raivarin keskellä huonetta
aivan kuin jonkun äiti. 

215

 

Luciasta kasvoi väkivaltaa käyttävä vammainen nainen.

Siitä tarinoita kertova ihminen on hiljaa. Lucia on parempi
kuolleena.
Sillä jos ihminen alkaa puhua

päälleen hyökänneestä sokosta rammasta,

kansa menettää näyn, lapsiperhe menettää avun,

lahjoittaja menettää bileet

ja Lucia pääsee karkuun pullat ja rusinat mukanaan

niin kuin jotkut Luciat pääsevät.

214

 

         Rutistamme itsemme niihinkin riveihin, josta meidät on kirjoitettu ulos. 

  Pidämme oikeutenamme olla missä tahansa.

 Kieltäydymme menemästä meitä varten 

                   tyhjäksi jätetylle

                                                   

                      p

                       a

                            i

                                                            ka

                                                                                                                                      

                                                                                                 ll         e.

213

 

            Käskemme itseämme

              yltämään ompelussa 

                 samaan kuin sama.
                   Yritämme keksiä 

                      tavan viedä 

                        sormien 

                       liikkeet 

                        neulojen 

                        kanssa
                         tasolle, 

                           jolla 

                           maail

                             man 

                             mekot 

                                   me

                                      ne

                                       vät

                                           järje

                                               s       tyk         seen.     .




                                              Mutta ne menevät sekaisin

                              välittämättä siitä, 

                                        miten tanssimme

                                                tai ompe

                                             lemme.
                                                                                                          

                      Opimme

             huomaamaan 

         minimaalisia eroja 

       maksimaalisesti tuohtuneina.

                                        Odotamme 

                                       nou  las  su  ku a 

                                                                           

asemaan

jossa voimme

tehdä 

 

päätök

set 

kaik

kien

m

e

kk

oj

en

p

u.

o

le

s

ta.

Jon

otamme 

onnellisina

paikkaan,

jota ei ole.

212

 

Lapsi kysyy: Kuolisitsä mieluummin
vai satuttaisitsä itses tosi pahasti?

Hän osoittaa minua jousella:

Äiti, sun pää on joulukalenterin aukko. Kun sen avaa, näkee aivot.

Hän nostaa viulun leuan alle ja soittaa.

Entinen tanssija moittii menetelmää, joka pilasi jalat.
Entinen muusikko moittii kenttää, joka pilasi kädet

perustamatta uutta suuntaa.
Uskovainen moittii lahkoa, rakentaja tahkoa.
Ompelija neulaa, kapteeni keulaa.

Entinen runoilija moittii kirjaa liiasta yrityksestä ja sanoo:
runous on lakannut hengittämästä koneellisesti.

Mieluummin satuttaisin kuin kuolisin.

211

 

Malliin ei kosketa, mallista ei tykätä tai jätetä tykkäämättä, 
mallia ei haistella, ei katsota liian läheltä eikä kommentoida. 

Piirustus kosketellaan valmiiksi, se jätetään tai hylätään, nostetaan seinälle,

jaetaan, otetaan alas ja pannaan piiloon.
Sitä katsotaan silmät melkein kiinni,

ja vain malli muistaa lämmittimen tuulen kasvoilla ja jalkapohjissa.

210

Lapsi opettaa minua:
Aunot ovat sukua toisille Aunoille, Unot sukua Unoille.
Suvut määräytyvät etunimen mukaan, jonka voi vaihtaa.
Meillä asuvat kaksi aikuista ja kaksi lasta
eivät siis ole toisilleen sukua.

Ja minä lisään:
Tulemme aina kirjomaan

sen ja sen ja sen kanssa, jonka jumalat ja ihmiset
jättävät ilman pisteitä.

Odotamme työt levitettyinä.
Odotamme, että sanat asettuvat,
tulevat tai jättävät tulematta
kirjomaan, karjumaan.

Palkintomme kuuluu sille ja sille ja sille,
joka ei saanut mitään.

Ja tämän järjestelmän ulkopuoliset palkinnot,
vialliset viralliset, menevät aina sille,
joka on jo saanut kaiken.

209

 

1

Olemme te, tottuneet olemaan he, jotka valitsevat o matko hteensa
ja he, joille olem me ko h de.

Olemme te, tottuneet seis somaa n mukanä kymmm mät tö mi nä
vain lii an p  it   k äk si  k as va n  e en lu et  t el om m e j at kona. 

Nyt olemme te,  pääs ty ämm e pyy tä mät tä siin e

sin tään täy il mi haa ra man, jon ne i na h a
sil lä li mie jo aa ha pommi n hel in ku ha ra

ää p om g a od m y

2

olemme mmm m me vvvvvvalmiita

vaikeina
puo liksiulko inaisina
liian aikeina aik aik aik aik
ja lii ann nnnn keina vielä li lii an lii Ann La la lattei na kin
voidaksemme olla kiin ni hoi oi noi lll pal innois sa pa niik kin noi ssa

jo i ta jaa mme jo ollaksemme johtajiamme

208

 

Tanssista kummin kanssa

tulee jokin muu kuin kuva. Muu kuin kuvasarja.
Jokin muu kuin sarjakuva. Tanssimme ruutuja muistamatta olla

huohottamatta tai mikä on ruutu. 

Puhekuplien sulamisvedet lomittuvat
kokolattiamaton ruutujen kanssa lattialla.
Kengänpohja nauraa. Leikkausjonossa

on menossa aine nimeltä Seuraa elokuvaa tanssien.

Käsivarsien ruudut mukisevat ilmassa.
Keuhkot muistuttavat olemassaolostaan teen tuoksussa. 

Valaistu pöytä on vinossa. 
Ihmiset tanssivat liikahtamatta
laboratorio-olosuhteissa valkoisissa takeissa,
vaikka voisivat olla ruskeissa, huomaamatta meitä.

Tanssi sipaisee tutkittua, loistavaa. Kummi lentää

kuin toimintafilmissä  
hidastetusti näytteiden ja mikroskooppien yli
vihreänä ja mustana yhdestä sirkuksesta toiseen.
Lähetämme laboratorioon kuulokkeilla
vatsamme ja reitemme äänet.

Nauran ja puhun kävellessäni pois.

Kirjoitan täsmälleen niin kuin tanssin.

207

 

Ihminen käyttää virusta tanssimattomuuteen,

aiheen puuttumista kirjoittamattomuuteen.

Mutta olen koko ajan vihainen,

ja näytölle tulee koko ajan iloa.

Nyt opetan taitoni sille, joka on koko ajan iloinen.

Näin se menee:

töykeät lakkaavat lähtemästä käsistä.

Rivit jäävät kesken, koska runous on täysi.

Sanat alkavat naksahdella.

Ajatella. Ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin jaksaa olla.

Kyllästyminen menee aina joksikin muuksi kuin piti
ja oppilaat muiksi kuin minkä voi tietää.

Ukit varoittavat liiasta lukemisesta.

Jäkälät opettavat kaiken, tanssit ja kirjoitusasennot,

kunnes pääsemme näyttämään opettajille

oih oih oih oih, 

lattioihin kasvaneet uudet taidot.