219

 

Aavaraajalla tehty 

ontuu pois,

kun sen päälle sataa 

pyyntöjä päälläpuhujaksi
sinne, missä kirjan ruumis on 

hinnalla millä hyv

äns

ä

arvokkaampi kuin sen henki.

Runo puhuu puuttuvalla raajalla, päällä ja hännällä.

Aave nauraa osastolle.

218

 

Mies kiusaa viisikymmentä vuotta samaa naista tämän kotona
ja lempilomakohteessa.

Raskasta joulua, he toivottavat,
kun mies on yhtäkkiä ottanut viikon mittaisen tauon.

"Me ollaan täällä hirmu pahalla mielellä,"
he sanovat lapselle,

anteeksi, projektiolleen toisella

mantereella asuvalle,

joka rukoilee heitä eroamaan.
Sädekehät kolahtavat luuria vasten.

217

 

Ziegler on katkera. 

Honegger on katkera. 

Bitter Is Better, sanoo Wilde.

Nyt marssitaan netissä pöksyt märkinä.

Mukasivuutettu, mukasyrjitty 

katsoo silmien viereen. 
Vilkaisee silmiin vasta sitten, kun joutuu avautumaan kipeästi.
Raja on ihana alittaa ja ylittää tiedon vuoksi
uudestaan ja uudestaan. 

Kesällä paistaa kaksi aurinkoa.
Toinen päämme sisällä ja toinen ulkopuolella.

216

 

Elän viikon. Pesen lattian. Kerään kärpäset. 

Teen sarjakuvasta tanssin kaavapaperille,

asettelen kamerat ja ompelen. Editoin videon 

ja lähetän sen etsimään musiikkia. Teen runon,

joka kuvaa kynsien alle jääneitä tikkuja,
niljaisentasaisesta lasinsiruttomasta maalauksesta, 

joka pistää minua silmään.

Luovutan veren, pumppaan niin lujaa, 

että neula irtoaa ja lämmin neste valuu
käsivartta pitkin lattialle.

Istun päiväkeskuksessa 

portaiden yläpäässä tylpät neulat käsissä 

ja punaisissa langoissa maahan muuttaneiden traumat.

Opetan tuleville, opettajille, miten Dunham tanssi 

rasismia vastaan
kahdeksan kymmentä vuotta sitten ja kerron, 

että balettia voi tanssia istuen ammatikseen kahdeksan kymmenen vuoden päästä,

riisun aamutakin ja käyn makaamaan lämpöpuhaltimien keskelle,

annan ihmisten piirtää,

ompelen, kehun yökylään tullutta lasta,
joka uskaltaa saada raivarin keskellä huonetta
aivan kuin jonkun äiti. 

215

 

Luciasta kasvoi väkivaltaa käyttävä vammainen nainen.

Siitä tarinoita kertova ihminen on hiljaa. Lucia on parempi
kuolleena.
Sillä jos ihminen alkaa puhua

päälleen hyökänneestä sokosta rammasta,

kansa menettää näyn, lapsiperhe menettää avun,

lahjoittaja menettää bileet

ja Lucia pääsee karkuun pullat ja rusinat mukanaan

niin kuin jotkut Luciat pääsevät.

214

 

         Rutistamme itsemme niihinkin riveihin, josta meidät on kirjoitettu ulos. 

  Pidämme oikeutenamme olla missä tahansa.

 Kieltäydymme menemästä meitä varten 

                   tyhjäksi jätetylle

                                                   

                      p

                       a

                            i

                                                            ka

                                                                                                                                      

                                                                                                 ll         e.

213

 

            Käskemme itseämme

              yltämään ompelussa 

                 samaan kuin sama.
                   Yritämme keksiä 

                      tavan viedä 

                        sormien 

                       liikkeet 

                        neulojen 

                        kanssa
                         tasolle, 

                           jolla 

                           maail

                             man 

                             mekot 

                                   me

                                      ne

                                       vät

                                           järje

                                               s       tyk         seen.     .




                                              Mutta ne menevät sekaisin

                              välittämättä siitä, 

                                        miten tanssimme

                                                tai ompe

                                             lemme.
                                                                                                          

                      Opimme

             huomaamaan 

         minimaalisia eroja 

       maksimaalisesti tuohtuneina.

                                        Odotamme 

                                       nou  las  su  ku a 

                                                                           

asemaan

jossa voimme

tehdä 

 

päätök

set 

kaik

kien

m

e

kk

oj

en

p

u.

o

le

s

ta.

Jon

otamme 

onnellisina

paikkaan,

jota ei ole.

212

 

Lapsi kysyy: Kuolisitsä mieluummin
vai satuttaisitsä itses tosi pahasti?

Hän osoittaa minua jousella:

Äiti, sun pää on joulukalenterin aukko. Kun sen avaa, näkee aivot.

Hän nostaa viulun leuan alle ja soittaa.

Entinen tanssija moittii menetelmää, joka pilasi jalat.
Entinen muusikko moittii kenttää, joka pilasi kädet

perustamatta uutta suuntaa.
Uskovainen moittii lahkoa, rakentaja tahkoa.
Ompelija neulaa, kapteeni keulaa.

Entinen runoilija moittii kirjaa liiasta yrityksestä ja sanoo:
runous on lakannut hengittämästä koneellisesti.

Mieluummin satuttaisin kuin kuolisin.

211

 

Malliin ei kosketa, mallista ei tykätä tai jätetä tykkäämättä, 
mallia ei haistella, ei katsota liian läheltä eikä kommentoida. 

Piirustus kosketellaan valmiiksi, se jätetään tai hylätään, nostetaan seinälle,

jaetaan, otetaan alas ja pannaan piiloon.
Sitä katsotaan silmät melkein kiinni,

ja vain malli muistaa lämmittimen tuulen kasvoilla ja jalkapohjissa.

210

Lapsi opettaa minua:
Aunot ovat sukua toisille Aunoille, Unot sukua Unoille.
Suvut määräytyvät etunimen mukaan, jonka voi vaihtaa.
Meillä asuvat kaksi aikuista ja kaksi lasta
eivät siis ole toisilleen sukua.

Ja minä lisään:
Tulemme aina kirjomaan

sen ja sen ja sen kanssa, jonka jumalat ja ihmiset
jättävät ilman pisteitä.

Odotamme työt levitettyinä.
Odotamme, että sanat asettuvat,
tulevat tai jättävät tulematta
kirjomaan, karjumaan.

Palkintomme kuuluu sille ja sille ja sille,
joka ei saanut mitään.

Ja tämän järjestelmän ulkopuoliset palkinnot,
vialliset viralliset, menevät aina sille,
joka on jo saanut kaiken.

209

 

1

Olemme te, tottuneet olemaan he, jotka valitsevat o matko hteensa
ja he, joille olem me ko h de.

Olemme te, tottuneet seis somaa n mukanä kymmm mät tö mi nä
vain lii an p  it   k äk si  k as va n  e en lu et  t el om m e j at kona. 

Nyt olemme te,  pääs ty ämm e pyy tä mät tä siin e

sin tään täy il mi haa ra man, jon ne i na h a
sil lä li mie jo aa ha pommi n hel in ku ha ra

ää p om g a od m y

2

olemme mmm m me vvvvvvalmiita

vaikeina
puo liksiulko inaisina
liian aikeina aik aik aik aik
ja lii ann nnnn keina vielä li lii an lii Ann La la lattei na kin
voidaksemme olla kiin ni hoi oi noi lll pal innois sa pa niik kin noi ssa

jo i ta jaa mme jo ollaksemme johtajiamme

208

 

Tanssista kummin kanssa

tulee jokin muu kuin kuva. Muu kuin kuvasarja.
Jokin muu kuin sarjakuva. Tanssimme ruutuja muistamatta olla

huohottamatta tai mikä on ruutu. 

Puhekuplien sulamisvedet lomittuvat
kokolattiamaton ruutujen kanssa lattialla.
Kengänpohja nauraa. Leikkausjonossa

on menossa aine nimeltä Seuraa elokuvaa tanssien.

Käsivarsien ruudut mukisevat ilmassa.
Keuhkot muistuttavat olemassaolostaan teen tuoksussa. 

Valaistu pöytä on vinossa. 
Ihmiset tanssivat liikahtamatta
laboratorio-olosuhteissa valkoisissa takeissa,
vaikka voisivat olla ruskeissa, huomaamatta meitä.

Tanssi sipaisee tutkittua, loistavaa. Kummi lentää

kuin toimintafilmissä  
hidastetusti näytteiden ja mikroskooppien yli
vihreänä ja mustana yhdestä sirkuksesta toiseen.
Lähetämme laboratorioon kuulokkeilla
vatsamme ja reitemme äänet.

Nauran ja puhun kävellessäni pois.

Kirjoitan täsmälleen niin kuin tanssin.

207

 

Ihminen käyttää virusta tanssimattomuuteen,

aiheen puuttumista kirjoittamattomuuteen.

Mutta olen koko ajan vihainen,

ja näytölle tulee koko ajan iloa.

Nyt opetan taitoni sille, joka on koko ajan iloinen.

Näin se menee:

töykeät lakkaavat lähtemästä käsistä.

Rivit jäävät kesken, koska runous on täysi.

Sanat alkavat naksahdella.

Ajatella. Ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin jaksaa olla.

Kyllästyminen menee aina joksikin muuksi kuin piti
ja oppilaat muiksi kuin minkä voi tietää.

Ukit varoittavat liiasta lukemisesta.

Jäkälät opettavat kaiken, tanssit ja kirjoitusasennot,

kunnes pääsemme näyttämään opettajille

oih oih oih oih, 

lattioihin kasvaneet uudet taidot. 

206

 

1

Kaikki tahtovat runoilijalta rahat ja sijoittajalta runot.

Lukija ei osta kirjaa. 

Runoilija ostaa lukijan.

Ja varattomalta runo vaatii vain yhdet hautajaiset tullakseen luetuksi.

2

Runoilija on toukka, joka kiemurtelee eteenpäin

tajuamatta olevansa tanssija.

Siltä kestää kolmekymmentä vuotta 

saada runon päästä kiinni ja toiset kolmekymmentä 

muodonmuutokseen 

                             silmäkuoppaan tekemässään kotelossa.

.

205

 

Ajaa autolla joka paikkaan kuin asuisi Amerikassa,
vaikka asuu mantereella, jonka päästä päähän voi kävellä käsin.
Käyttää koronaa, kaamosta, perunaa, Amosta
tekosyynä voidakseen istua autossa.

Huomata olevansa se, jonka kanssa jokainen auto haluaa olla.
Olla se hetkahtamaton, jonka kuullen autot avautuvat toisilleen.
Panna runoon kaikki se, minkä auto panee autoon.

Tajuta oma hutera sijaintinsa
kehuttavan ja haukuttavan rajalla ja arvata
aivan kohta tapahtuva tippumisensa kyydistä.

204

 

Olemme koko ajan vihaisia 
kilpailemiselle tähtijärjestelmässä, 

jossa Pluto ei ole Venus eikä Venus Pluto, näin ihminen itselleen uskottelee,

vaikka kappaleet vaihtavat paikkoja koko ajan. Pluto on Venus. Ei ole. On.

Mutta liian löysien tai liian kireiden housujen takia

paljastunut peppuvako on meistä käsittämätön,

vaikka se on pelkkä vako.

Se on toisinaan karvainen, toisinaan paljas.

Se ei käänny oikealle eikä vasemmalle,

ei ulkoradalle eikä sisäradalle,

jos molemmissa suunnissa on tarjolla
vain auki loksahtanut leuka, penaali tai ammolleen unohtunut laukku.

Vaolle puhumme sen omalla, kirjattomalla,
toisinaan rasvaisella, näppylöiden peittämällä
peppuvakokielellä, jonka japanilainen mestarietsivä tuntee.

Kaikki vaot, jotka jätämme kehumatta, koska niitä ole koskaan kehuttu,

loputtoman monipintaisina pelkkinä paljaina vakoina,
kääntyvät lopulta pois.

203

 

Näemme

1

aikuisen roikkumassa 

palkintojen välisessä päivityslaskeumassa

ja paljastamassa katselukalunsa,

(lähettämässä feministeille
yksityisiä kiimaviestejä, 

tämä akateeminen elimellä-hiljentäjä)

2

aikuisen yökkäämässä päivityksestä,

jossa on kuva toisen mantereen kirjoista

(uskaltaisi kyllä itsekin koskea jokaiseen 

kirjoon kämmenellään
mutta tanssiin ei edes pikkuvarpaan kärjellä 

tai kokonaisella jalkapohjalla,
näin hän yhteisölleen pulleana julistaa),

tätä näkee paljon,
lukeneen sentristin harjoittamaa leikkivihaa:

vastarintaa liikkeelle. 

Herttaiseksi tulkittua maneeria. 

Pihvi lätsähtää 

alemmylemmalemmaksi 

kuin mihin paperit 

antavat mahdollisuuden.

202

 

Valmistaudumme omaan kodittomuuteemme

tarjoamalla majoituksen ja katsomalla itseämme

nukkumassa pahvilaatikossa silloin, kun meillä on vielä koti.

Kadulle voi hypätä monta askelmaa kerrallaan ylöspäin

tai alaspäin. Suku voi jatkaa juhlimista kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Keskellä on väljää, siellä on aina vain vähemmän väkeä,

mutta alemman ja ylemmän osan välissä on pari universumia.

Huoneen katon läpi ylikasvanut rukoilee päästäkseen takaisin

olemaan se hieno tomaatti, jollaisena haluaa tulla muistetuksi.

201

 

Kielikilpailun voittaa kielellä ja ruumiskilpailun ruumiilla.
Kirjallisuus haluaa missinsä,
kauneus kirjailijan.

Siksi missin kuuluu jättää sanomatta, että kilpailu 

on yhtä paha kuin talkoot.

Ei enää isompia rintoja ja isompia peniksiä
vaan isompia screenejä kuin muilla.

Aina vain kokematta jääneitä orgasmeja,

joista synnyttämättä jättäneet

puhuvat halveksivasti.

Rentoutta voi oppia olemalla aidaton raja,

opettelemalla kehumaan niin, 

että lapsi uskaltaa vain olla, 

ja aikuinen uskaltaa 

jättää laskematta saamansa palkinnot.

Olemme kaikki ilman asuntoa, metsää,

kansalaisuutta, lupaa

niin kauan kuin yksikin meistä on.

200

1

Alkoholismissa kaikki ovat samoja.
Bussissa tuo nuoren naisen viereen istuva kolmekymppinen vanhus
ja stay upeissa itsensä kupeissa näkevä
emansipaatiosta kuin lattiasta
lasit helisten läpi mennyt hajustettu kirjakielinen,
joka kutsuu kaikkia muita muijaksi paitsi itseään, meitä,
uskaltaa jättää huorittelematta ääneen.

Molemmat kertovat, että He Juovat Nyt. Toinen sanoo 

sen nuoren naisen korvaan,
toinen laitteeseen. 

Kuvatekstinä syy: tehty työ, joka tuntui niin pahalta,
että oli pakko juoda vähän lisää.

2

Kutsussa lukee:
Runojen esittämisestä ja julkaisemisesta ei makseta palkkiota.
Näin alas laskeudumme saadaksemme äänemme.
Tulemme punaisiksi reiluudesta.

Vastustamme juuri tällaista känniä
omistamalla tehtävälle tunnin elämästämme. 

Kapinamme pannaan syrjään,

koska siitä tunnistakin voisivat sinivalkoiset 
peukuteikunpersut saada ilmaa.

3

He-me yrittävät kestää onnistumiset 

valitsemalla tekstin alle kuvan
vinossa olevasta pullosta.
Hampaat kuin connecticutilaisella seniorilla.

1980-luvulla saimme Amerikasta 

matkalaukullisen vaatteita. Vielä mekin näytämme 
samalta ennen kuin hermostumme ja tutte. Terveydenhoitaja kysyy 

päihteiden käytöstä. Olemme tuohtuvinamme. Tutkimme runoja. 

Emme halua luopua omasta maalistamme.

Huomaamme, että alasti eivät työt lopu. Kontrapostossa voi ajatella selvästi.

199

 

Keskelle mahtuu vähän älyä.

Kun on ollut siellä tarpeeksi kauan, 
maailma on taas litteä oltuaan hetken lähes pyöreä.

Jäädä jankuttamaan johtajasta perheessä,
vaikka voisi puhua hänestä, joka on saanut kolme negatiivista 

ja hänestä,
joka on saanut kolmekymmentä negatiivista ja tippunut, 

luokittelemattoman
kielensä perässä reunalta.

Mutta keskeltä näkee ne,
jotka ovat itsekin keskellä kuin selät,
tulevat toimeen, saavat pari arkaa sanaa sanottua,
ummistavat ja aukaisevat aukkojaan oikeassa rytmissä.
Uudestaan ja uudestaan he istuvat pettyneinä

raunioissa dokumentoimassa grillaamaansa riitaa
ja jättävät lentämättä lempisaarelleen vasta, 

kun sen rannoille ajautuu tyhjiä veneitä.

198

Painumme ulos, kun muut painuvat sisään.
Koiraihmiset keinuvat paikoillaan.
Vesi tulee. Pesemme itsemme ulkona
ennen kuin pesemme itsemme sisällä.
Ompelija näkee
ihmisten turhamaisuuden yhtä läheltä
kuin juoksija.

 

197

 

Näemme ketjun kun voisimme nähdä lapsen.

Lapsi lähtee. Katselemme
talvitakissa olevaa ketjua.
Hakaset asettuvat suristen toistensa lomaan.
Mielistelemättömän sileästi ja tasaisesti joka ikisenä aamuna.

On raskasta olla niin ylpeä vaihtamastaan vetoketjusta,
kun juhlia kuuluu vain palkintosijaa ja palkkaa.

Ketju uskaltaa katsoa suoraan vaihtajaansa,
vaikkei sillä ole mitään, millä katsoa.

196

 

Aikuisuus on kysymistä.

Kehua sydämestään niitäkin, jotka itse pystyvät
teeskentelemään kehuvansa 

muita esittämässä kysymyksiä.

Näyttää esimerkkiä luovuttamalla 

verta, elimiä ja äänensävyjä

ja tallentaa 

ai lap kui sen sen 

karkeus 

arkistoon 

tulevaisuuden kysymyksiä varten.

Pelastaa pelkällä lempeällä esimerkillä 

rääkkääjän rääkätty yritys kysyä

kuin se olisi henki. 

Ne vaihtavat välillä alas, joilla on korkea kieli.
Ne vaihtavat välillä ylös, joilla on matala kieli.

Hyvä kysymys on purukumin makuinen kupla.

195

 

Jos mä nyt kuolisin, haudattaisko mut sinne pienten puolelle, hän kysyy.
Onko siellä kahdeksanvuotiaiden osastoa, hän kysyy
ja kuvittelee itsensä maan pinnan alle.

Kuvaa pitää uskaltaa katsoa. 
Mennä piirtämään se, mitä ei on ole.
Kertoa itseään näkymättömäksi.

Mennä hoitoon ja kuvitella pahin mahdollinen tapa kuolla.
Kuvitella sen jälkeen paras mahdollinen tapa kuolla.

Saada puoliskot keskustelemaan 
sokean oppaan äänestä ja kädestä pitäen.

Mennä autoon. Mennä hissiin. 
Katsoa lasta ja hänen vanhempaansa.
Nähdä vetoketjut, jotka on onnistunut vaihtamaan takkeihin.

Päiväkausia kestävä
ylös ja alas liikkuva ilo heti kuoleman vieressä.

194

 

Osa innostuu pukeutumaan kirjoitusasuun
saadakseen otteen tekstileivästä. Tulee näkkäri, tulee limppu.

Lukumoukat
menevät julkaisemaan imelletyn elämälaatikon ohjeen, mietityn.
Samat perunat jokaisella. Huolellisesti valitut, jalostuksen
tuloksena saadut maut. Mikään ei tunnu enää miltään, he sanovat,
ilman imelyyttä.

Sivistyksen voi nostaa pöydälle,
mutta lattialla on sen paikka.

Ja lattialla istuvat vaatturit
vaihtamassa asuihin ehjiä vetoketjuja
entisessä tehtaassa, jossa on edelleen sähköt.

He käyttävät polvea ja likaista jalkapohjaa,
vaikka piti käyttää kättä ja silmää.
Täytteet tursuavat väleistä.
Tapahtumat ummistavat kerroksissa silmiään.

Imelistä imelin ei uskalla tapella heiveröisesti loistaen
pienellä huokoisella laulullaan

muiden kuin itsensä puolesta,
pistävän kainalohien pelossa. 

193

 

Me-te-he   tans  mmm tettettes  sivat 

niin, että lattiaan tulee särö.

Valo sammuu, mutta painuminen jatkuu off-tilassa.
Kerran yksi sellainen esitys kesti kuusikymmentä vuotta.

Sankarilla on pää veressä. Hän on nyt juossut katosta läpi
personal trainerien ja lääkkeiden avulla omaan huoneeseensa,
jonka saa näytölle.
Hän on meidän Virginiamme! 

Hän saa spasmeja, jotka näyttävät sydämiltä.

Me.te.he painatte päitänne yhä vain syvemmälle. Pidätätte.
Keuhkot alkavat kummitella.

Juoneton baletti jatkuu pinnan alla.  

192

 

Juonibaletti: Yhtiö varastaa
runoilijalta sanan runoilija
ja sanoo: olen yhtiö. Ole kuten minä,
jotta voin myydä sinulle sanan runoilija.

Runoilija vie sanan takaisin kotiinsa.
Varastaa matkalla lehden ja kirjan.

Tutkii seinässä kasvavaa oranssia sientä

kauemmin kuin sanoja. Jättää kertomatta
paikkansa,

harjaa hampaat, istuu pytyllä
ja käy suihkussa muiden nähden,
nauttii lääkkeen, kouristelee,
lohduttaa sanoilla niitä, jotka itkevät.

191

 

Maaston pinta on niin nihkeä, että sen voisi kuvitella tanssineen.
Avata sieraimet.
Nihkeys on heti muuta: 
saunan pukuhuoneessa tuskailua ennen siirtymistä
kylmäkellariin ja sitten ylös hissillä riisumaan takkia. 

Jäädä kuivaushuoneeseen tuulettumaan

pyykiksi. Muori, menehän ja tulehan
kun olet taas perinteinen,
helppo kääntää,

kuuluu. 

Mutta älä tule sitten, kun olet nuori.

Olla juoneton,
jalaton baletti ilman juustoa,
jossain siellä kärkien keskellä, kova tossu toisessa,
pehmeä tossu toisessa kädessä.

190

 

Tulevaisuus on miesten laskemista tasolleen,

sillä miehen kuuluu ansaita yhtä vähän kuin ihmisen.

Olemme olemassa

seitsemänkymmentä vuotta sitten

ommelluissa hameissa.

Ompelemme käsin uuden hameen vyötäröön

ja uuden vyötärön hameeseen.

Tunnustelemme sormillamme kaikkia niitä sormia, 

jotka ovat vetäneet ketjuja kiinni.

Pyydämme pari kymppiä,

ja he lataavat viinipöhnän 

ja lääkkeiden pullistamat kasvonsa someen,

kun voisivat laittaa kuvan hameista.

189

 

Käsin kirjoitettu todellisuus on koukeroisempi kuin koukeroisuus itse.
Koukeroa koukeron perään. Valmiita ja keskeneräisiä koukeroita.

Kiukeroita, käykeröitä.
Kynän kuljettamisen pyörrettä.
Liike ja kynän kärjen liike ja liikkeen tuntua ja sormi ja ranne
ja kuviot paperilla ja värit ja rivit ja kirjaimet laulamassa
kuplivaa vettä.

Elämme vastaamattomuuksissa.
Ennen lukeneet saivat aina vastauksia, jos osasivat kysyä.
Nyt hekin ovat kaulaa myöten kysymysten ja vastausten puutteessa. 
Onhan teillä kaikilla heijastimet?
Heijastamme itseämme loputtomasti.
Vastailemme vain itse itsellemme muotoilemiimme kysymyksiin,

joihin ei ole vastausta. Olemme pelkkää  

koukeroista merkkien perässä kulkevaa merkkiä.

188

 

Tiedämmekö montakin vammaista,
jotka ryhtyvät malleiksi viisikymmentävuotiaina?

Minä en tiennyt
ennen kuin olin pöydällä, lattialla ja seinällä

kiitettynä, varjostettuna, suoristettuna,
opetettuna, nopeutettuna, hidastettuna,

vanhempana, nuorempana,
pidennettynä, lyhennettynä

paksunnettuna, ohennettuna,
leikattuna, teipattuna,
poistettuna, lisättynä

pyyhittynä, puudutettuna, synnytettynä,
avattuna, kosketettuna ja kosteutettuna

ja niin totisena tutustuttuani

etäisyyteen, joka on kaikki kaikessa,
tuulta hengittävässä saaressa,
talossa, joka käyttää hengityskonetta kuin olisi ihminen,
huoneessa, joka käyttää ihmistä.

187

 

Hanna Väätäinen

30 UNTA TANSSISTA

Runollisten sarjakuvien kokoelma

Disability Day Art and Action -tapahtumassa

Hima & Sali, Kaapelitehdas,

Tallberginkatu 1 C, Helsinki

13.10. - 8.11.2020

Kirjosarjis

186

 

Jos täytyy saada jotain valmista keskeneräiseksi, on syytä ottaa ottaa itseään
kiinni jalkovälistä mieluummin kuin niskasta.

Maailman kestävin kupla venyy mielettömiin mittoihin.
Poksahtaa vasta, kun sen puhaltaja muuttaa muotoaan
sanojasta ajattelijaksi
ja sitten, loppumisen keskellä, hennoksi rennoksi, luovuttavaksi
tuskin havaittavaksi nytkähdykseksi.

Jäädä ratsastamaan vanhentuneilla kirjoilla,
koska ei uskalla lopettaa.

Meitä on paljon. Meitä, jotka olimme 75-vuotiaita silloin,
kun ruumiimme oli 18 vuotta vanha. Meitä,
jotka olimme 75-vuotiaita silloin, kun
ruumiimme oli 88.

Kaikki täytyy välillä leikata pois.
Siksi haluamme saksia
itse omat hiuksemme kuin videon

aina kun päässämme alkaa olla liikaa tavaraa.
Lapsemme ja vanhempamme jaksavat ihmetellä.
Mutta jätämme alapäähän kaiken, mistä voimme ottaa kiinni.

Kätemme alkavat vapista:
me me, me me, me me me, me me me me.
Lopulta olemme taas alussa niin imevinä ja liukkaina, että meistä tulee
samalla tavalla rohkeita kuin puista.
Taipeet aukeavat lohduksi.

Kaiken voi käyttää uudestaan.
Vammaisen mallina, elävän piirustuksena, kuuntelun nukkumisena.

185

 

Runo löydetään
silloin, kun jokainen 
runoilija
aivan, 

jokainen

et pelkästään sinä 

v

a

a

n 

he 

te 

hän minä

me ne se 

elää

löytämällä runon.

K

ai

kk

i muut löydöt
siihen asti ovat valetta.

184

 

Pitää avoimessa opistossa paja
filosofisten käsitteiden tanssimisista.

Kaksikymmentä vuotta nuoremmat
monimuut istuvat kädet puuskassa. Nähdä
salillinen yli-ikäisiä teinejä mielenilmauksessa
kieltäytymässä analyyttisesta ajattelusta kuin asepalveluksesta
jos kaikki tapahtuu liikkuen.

Istuminen, ajattelun maneeri.

Nyt he näkevät
reuna-alueen keskellä huonetta,
vammaisen opettamassa käsiteakrobatiaa tuoleille.

183

 

Vanhemmat antavat lapselle luokkanousun
koulutuksella, jota eivät itse suostuisi koskaan edes kokeilemaan.

Mutta lapsesta tuleekin lopettaja, opettaja,

sillä ylhäällä mennään todella alas. 

Niin alas,
etteivät oppilaat enää erota pohjaa laesta.
Sitä vanhemmat eivät tienneet.

Lapsen lapset eivät pidä lapsesta,

jollaiseksi aikuinen laella tulee.  

Mutta laet menevät yhteen, koska jotain puuttuu.

Pohjat muuttuvat puuttumiseksi. 

Huomata, että kaiken luetun hukkaan meno
oli vain turhaa pelottelua. Jostain luettua sekin.

182

 

Kun kaksi tyynyliinaa katsoo olevansa lopussa,
Huonosti vartioitu tyttö yhdistää ne yhdeksi ehjäksi.
Hän on paikannut parivuoteen aluslakanan yhdeksän kertaa.
Kuminauha on vielä elossa.

Hyvin vartioitu tyttö menee ostamaan uuden lakanan heti,
kun kangas repeää ensimmäisen kerran.

Huonosti vartioitu tyttö kertoo ruudulla raajasta,
joka tanssittiin muodottomaksi, jäykistetystä keskivartalosta,
keijujen salapaikoista ja rooleista, jotka ovat muuta kuin miltä näyttävät.
Keppiä käyttävästä tähdestä. Osasta, jota mies koskettelee, 

nostaa ja esittelee, jotta hänet otettaisiin

vakavasti.

Sylfidit kuuntelevat hämmentyneinä 

panematta mikrofonia ja videokameraa päälle,
silmät hiukan pullistuneina kuin yliliikkuvat nivelet.

He miettivät vielä voiko sanoilla todella sanoa jotain.
Peilien ympäröimässä liikkeessä he osaavat jo mennä
joista, iduista, vartijoista.

181

 

Juoksemme alasti ilman rahaa.

Tämän sanonnan on keksinyt se rikas, joka juoksee aina vaatteet päällä.
Pisteeksi iin viereen kelpaa kuka tahansa muu 

kuin se, joka juoksee oikeasti 

alasti ilman rahaa

aamukuudelta paritalojen lomassa.

Tanssimme rannassa ruuhka-aikaan.
Maalari ulisee liikennekartioon.

Ihmiset katsovat autoistaan ohitsemme
kuin olisivat juuri oppineet haamukatseen Giselleltä.
He kävelevät yhtenä päivänä vuodessa
muistelemaan fallosten alle pantuja isiä
ja syövät sisäfilepihvin. Kulkevat ohi pysähtymättä
pyörittämään rintakehää silmät kiinni,
vaikka paikalla on monta hitaasti etenevää jäkälää
näyttämässä mallia.

Jos ihmisellä ei ole tanssia, hän on itse tanssi,
joita tanssivajaat käyttävät saadakseen limaa, ilmaa, maa-
ilmaa, maalimaa ja mitä tahansa, minkä voi liimata
pisteeksi iin viereen.

180

 

Kun maastossa on vain pimeä aine ja kauas loistavia itseään toistavia kappaleita, 
joita rekisteröidyt kumartavat varastojen pyhäköissä,
ja me ne te he kelluvat
vanhan viinan hajussa, jotta muuttuisivat havaittavaksi reunaksi,
on aika perustaa valtio valtioon.

Silloin lakkaamme olemasta uudestaan
ja opimme maksamaan vuokran, sähkön ja lämmön säkeistöllä, 

vakuuden kokonaisella runolla,
ruoan säkeellä, vartin matkan omalla käsitteellä, keksimällämme päätteellä.
Ja sen valtion ensimmäinen presidentti olen minä.

179

 

Sattuma on kipeä kohta ja väliin jäänyt nivel.

Helvetti on taas varastettu.

Osaamme väittää ruutua ympyräksi ja voittaa väittelyn.
Osaamme arvata

arkkupakastimien, kiukaiden ja salasanojen omat pahat paikat, joista pääsee pois.

On niin taivaallista puhua helvetistä, että helvetti lakkaa olemasta se,

mikä se on.

Pinota perusteluja sellaiseksi kasaksi, että nupit napsahtavat irti ovista

ja alkavat kieriä kohti mattojen alla aukeavia salaisia tunneleita.

Olen kysynyt neuvoa niiltä, joita ei ole vielä laulettu 

eikä niille sovi mikään niistä tyhjistä putkista,

joita nyt täytämme lahjoillamme.

Kun yhtäkkiä keskitymme hetkeksi pelastamaan jotain muuta

kuin oman hengästymisemme, teemme siitä numeron.

Seuraavaksi teemme numeron siitä, kun lakkasimme kääntämästä

minkä tahansa maaston, 

jotta se vastaisi käsitteitämme,

ja jaksoimme vain katsoa, mitä tapahtuu.

178

 

Jos saisin yhden euron jokaisesta kirjoittamastani runosta,
olisin 500 euroa rikkaampi.

Voisin maksaa työhuoneeni vuokran tältä kuukaudelta 
ja kirjoittaa viidennensadanensimmäisen runoni, jossa kysyisin,
miksi runotyöväki esiintyy ilman palkkaa saadakseen kilpailla.

177

 

Portaiden päässä oleva ompelimo 

on periferia ihmistä käyttävälle tuolille.

Silkki on saavuttamaton 

ihmistä käyttävälle pavulle.

Vammaisiksi jalostetut toukat 

ovat nähneet suuren vaivan,

mutta niitä ei koskaan palkita.

176

 

Joka paikkaan piti panna tarina.
Suuhun, korvaan, silmään. Taskuun, koteloon, lomaan,

vaikka olisi ollut vain käymässä kaupungin keskellä
olevassa periferiassa
tai ollut tulossa taitteeseen,
mennyt taitteesta,
maannut taitteessa,
rähminyt yöt, kähminyt päivät
silmäkulmia, unia ja peittoja,
elellyt kuin olisi ollut kuoreton nakki leikkuulaudalla

ja puhellut vaikeasti, kiertelevään ja arkaan tyyliin,
totuttanut itsensä kahiseviin vuoriin hameissa ja siipiin.

Jopa kirjaan piti panna tarina, että se olisi mennyt.

Jokin on toisin. Tarinat ovat jättäneet sohvaan vaaleat raidat ja lähteneet.

  

175

 

Pysähdymme olemaan niin voimakkaita,
että kaikki paljastuu 

piirtäjistä.

Olla pehmeä peili ilman vaatteita, pitkään istuvana laidassa,
seisten nojaavana, viisi minuuttia makaavana tanssivana kivenä,
kolme minuuttia kyykistyvänä ja minuutin ajan 

tulevaa kuvaa jo poimivana,
venyvänä, kaareutuvana, 

kiertyvänä kippuraisena kylkenä,
klassisena konttaavana kuningattarena

kaupungissa, jonka kaikki äänet ovat menneet taloihin sisälle,

ja kaikki liikkeet tiivistyneet tähän
pieneen luokkaan
piirtoaikaan, joka haisee fiksatiivilta,
kahvilta, hieltä ja tekokuituiselta aamutakilta, lahjalta.

Ja luokan seinillä pienten tekemissä viivoissa
ihmiset nukkuvat peitot korvilla,
ja peitoissa nukkuvat ruutuina hurjat unet.

174

 

Joskus ilo on mattaa kipua.
Pieli jää kipuamatta silmiin, vaikka on bileet. Kulmakarva kiristää.

Sektorit laskeutuvat punaisina paketteina kuista,
ja sairaat lakkaavat olemasta velkaa läheisille siitä, että selviävät.

Kehno ajatus vaikeasti kerrottuna
onkin huonompi kuin hyvä idea mutkattomana runona.

Aika on vonksin vinksin. Tekee rampa tai nainen
minkä tahansa valinnan, hänen ajatellaan sisäistäneen vihan.

Uoma, uomo ja uomi: niistä viritetään uusi kansa, ansa.
Kakut tutisevat.

Käsin maalatut haivenet lepattavat lattialla laitetaivaassa.

173

 

Me, te ja se ovat korvanneet minän ja heidät.
Maailma on avautunut alaspäin ja sivulle.

Ilmassa suhahtelee kasveja,

jotka ovat lakanneet menemästä lihasta.

Kauan sitten korkeuksista lensi vielä leluja,
koska pienen piti unohtaa pelko.

Voima oli tallella. Yksi pääsi kipuamaan 

ja toinen laskeutumaan.

Aikuisuuteen kurotti riittämätön juures,
joka kapeni ohueksi säikeeksi ja katkesi.

Kauan sitten työtä oli korkeuksissa niin paljon,
että kiittäminen oli muuttunut teeskentelyksi
ja juhlien piti olla överit, jotta ne olisi erottanut arjesta.

Tarvittiin paljon parvia ja juhlia
jokaisen pienenä rikki menneen lihaminän kannattelemiseen.

Ihmisproteesit suostuivat.
Kaikki yrittivät mennä rihmoista,
jotta muistot olisivat haurastuneet

ja minät olisivat pysyneet.
Me, te ja se olivat silloin jo alkaneet erottua.

Pavut, perunat ja kurpitsat tulla minän ja heidän tilalle.

172

 

Runo kuuluu leikata vinoon,

jotta se joustaa,

niin kuin me ja te keittiössä nopein liikkein

ruokapöydässä näiden avioliiton ulkopuolella syntyneiden seurassa,

näiden, jotka ovat jo pullollaan laulua, karkkia, jogurttia, naurua, itkua, märkiä kieliä,

pantoja, suzuki-menetelmää ja kirjastosta lainattua mangaa.

Onneksi kaikki on teatteria.

Minällä on ikävä unta ja sivuroolia suuressa omakotitalossa.

Sinät liikuttuvat omista nimistään 
kaikkien kakka- ja sydänemojien yläpuolelle sijoitetussa palvontamenossa,

jonka ihmislinnoitus ampuu kuvina someen.

Katastrofin hoito jää kirjoittamiseksi ja mehun pullottamiseksi,
mansikoiden kasvattamiseksi olohuoneessa,
puhki maattujen lakanoiden korjaamiseksi,

koska runo kuuluu ommella suoraan.

171

 

Alamassa voi kieltäytyä menemästä,

vaikka ylämassa suostuisi menemään sisään

esteelliseen taloon.

Ruumis kielii.

Lantio, kädet ja jalat 

pulauttelevat totuuksia 

suunnittelijoiden taidoista

ja niistä, kotka eivät suostu muuttamaan

taloa kaikille turvalliseksi.

Hiljaisuus maksaa. 

Sanojen puutteessa itse talo alkaa huutaa.

Rammat ulvovat Bulevardin vinteillä ja kellareissa.

170

 

Istuva vaate on uusi tapa olla talo.

Siinä on luiskat ja leveät ovet

kuin siivekkeet ja imu-urat,

ja sulku vihaa vastaan.

Me-te pääsee ulos ja te-me pääsee sisään.

Se on istuva talo.

Surun nykyisyydessä
talo sulkee ulos vain

pyörätuolin,

mistä liikkuvat vihastuvat.

Ilon nykyisyydessä 

talo on istuva vaate. 

Sujahdamme teinä, sujahdatte meinä 

yhtä vaivattomasti sisään ja ulos.

169

Annamme nyrkkien liikkua näytöllä,
koska sormien tekemät tarinat kyllästyttävät meitä.
Uhanis ijan Iaa Ijsmiß ojwj 8 wòhañiß.

Nyrkit kykenevät tekemään avantoja kansallismaiseman jäähän
ja kertomaan siitä, minne sattuu ja miten, 

kun kädellinen esittää kädetöntä.

Nyrkeistä syntyy muoto väärään päähän, todellinen hiki.
Hajussa on edelleen ompelijan kättä, parvella paikan kammoa.

Nyrkit jättävät suuret ajattelijat ilman palveluksia,
esiintyvät itse suurina, ottavat näytöt haltuun,

burleskibalettien herttuat,

prinssit, jotka pukeutuvat musiikiksi, 

panevat silmälasit päähän 

ja ripustavat isovatsaisia kielisoittimia helmaan voidakseen tanssia

suut avoimina, kämmenet edelleen nyrkissä.

 

168

 Hanna Väätäinen

30 UNTA TANSSISTA

Runollisten sarjakuvien kokoelma

Kynnys Gallerian ikkunassa

Yliopistonkatu 9 b, Turku

6.- 30.9.2020

Kirjosarjis

167

Suussa on paljon ylimääräistä: 

sokeria, sylkeä ja kiveä,

pakottava piste kitalaessa heti etuhampaiden takana

ja vihamielinen sana, jota kilpikonnakissa juoksee pakoon unissaan. 

Luurangot laulavat. Kieli haluaa tanssia perässä. 

Kilpikonnakissa säpsähtää hereille.

Ihmissormet leikkivät lintuja, jääpiikit törröttävät silmien välissä.

Suuhygienistit menevät ja tulevat. He poistavat kivet. 

Sahaavat piikit. Antavat tarran. 

Ikenet verestävät hetken.

Suuhygienistit tekevät pitkää päivää. Kilpikonnakissat kehräävät.

Kivet yrittävät palata ja mennä kulttuurista. 

Moukat meissä menevät halpaan.

166

 

Pöydällä on läpikuultava paita.
Teen ensin silmäleikkauksen mulperiperhoselle.

Muovailen suun. Korjaan lentokyvyn. 

Lankasaksien kärjet väpättävät.

Nousen koneen äärestä toukan epätodellisuuteen,
jossa olen jättänyt silkkilangan ostamatta.

Mulperiperhosen kohtelun rinnalla
runon yhdentekevyys 
ei ole mitään. Kaikki on tehty

mahdollisimman valkoisen 
säikeen vuoksi. Hihat on lyhennetty.

Saumassa on ompelijan musta hius, kaksihaarainen.

165

 

Annan järjen sulaa. Turvatut 
repivät salissa toisiltaan karvat.

Yhden asian odottaminen koskee enemmän kuin toisen.
Otin vuoronumeron 30 vuotta sitten eikä minua vieläkään satu minnekään.

Mutta ystäväni otti vuoronumeron viisi vuotta sitten ja häntä sattuu joka päivä.

Viran omainen, minun ikäiseni äiti, lapsensa omainen,
oli tänään raaka: juuri tuo
meidän ikäisemme äiti kelpasi
mutta tämä ei kelvannut tänne muovailtavaksi,

vaikka teki kaiken eikä mitään kuten hän tai minä tai se, joka 
jakoi lapsille glitterit kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kasvoton ottaa mieluummin oleskelemaan rikkaan kuin köyhän.

Äidit pitäisivät yhtä, jos uskaltaisivat 

kokeilla

harjoitusta nimeltä elävät patsaat.

164

 

Tuijotamme kulmaa, johon välineet tössähtävät,
ja saamme sen kutiamaan.

Oikea laji on löytynyt, kun huomaa kehtaavansa jättää asiat kesken.

Keksiä,

että ne, jotka työntävät sormiaan kuin oivalluksia joka väliin,
väsyvät aikaisin ja lähtevät pois.

 
Jäämiseen tarvitaan pokkaa heittää kengät pois kesken soolon 

ja kykyä palvoa saman tavan keksineitä läheltä ja kaukaa.

Opettaa historiaa omassa sängyssään lepoasennossa

kameran edessä niin hyvin, että kynnykset sulavat.

163

 

Ilma on vääristynyt, vaikka on kirkasta.
Sumutan sen suoraksi. Kuvitella.

Ne, jotka haluavat pysyä työkseen tässä hetkessä,
oppivat paremmiksi senttien kuin runojen anomisessa.
Opetan sanomaan vaihtoehdon yhtä kovaa kuin ehdon.
Opetan paon anomisen taiteesta. 

Se on niin suurta, että alkaa sataa.

Kerään nokkosta ja pinaattia. 

Mekot alkavat taipua 

runoiksi ompelemalla,

alkavat olla tulematta.

Alkavat mennä hennoiksi kennoiksi

ja rännänkestäviksi koneiksi,

joiden öljysäiliöt ovat täynnä ajatuksia. 

162

 

Viemisen ja seuraamisen voi oppia, jos on pokkaa.
Saaminen vaatii lahjaa.

Ilman lahjaa on vaikea saada ajatuksia.
Vaikeampaa kuin oppia viemään ajatuksia
ja oppia viemään niitä loppuun
ja saada saaminen näyttämään seuraamiselta. Aikuinen järkyttyy

mieluummin muiden synnytyksistä kuin omistaan.
Järkyttyy, kun kuulee kuinka monta tikkiä ja kuinka monta pussia verta.
Kuinka monta väsynyttä hoitajaa ja kuinka monta virkeää.

Kuinka monta kaalinlehteä, kuinka paljon luumumehua.
Kuinka kipeät nännit, kuinka ulostyöntynyt peräpukama. 

Hysteeristä naurua ensimmäisessä vaipanvaihdossa.

Alahuuli ja ylähuuli menevät vuosikausiksi miettimisasentoon
ja oppivat vastaamaan mihin tahansa kysymykseen.

161

 

Ompelemme maskeja kuumassa.

Silityslaite naksuu, tuuletin kääntyilee
ja kangas tekee juuri niin kuin me haluamme.

Ikkunasta kuulemme pääskyset ja bussin.
Joku jää pois seuraavalla.

Kuvittelemme kaikille matkustajille ammatit.

Kellumme järvessä levien kanssa.

Olemme runoja,

sillä näin lämpimässä ompelemme alasti.

160

Meitä ei ole kukaan koskaan auttanut,
hän sanoo meille, menee kotiin ja alkaa karjua. Kissa nostaa päänsä, 

puoliso laskee päänsä.

Pystyn haistamaan raa'an sydämen, jonka kissa on jättänyt syömättä yöllä.

Lapset ovat ommelleet heidän vaatteensa 

ja hakeneet kaivoksesta metallit heidän puhelintaan ja hybridiautoaan varten. Ja heidän omat lapsensa

tietävät jo, ettei karjumista luokitella sairaudeksi.

Hevilaulajan kurkusta tulee verta.
Kukaan ei ole koskaan auttanut meitä, hän sanoo,

ja laittaa Chopiniä soimaan.

159

Meitä ei ole kukaan koskaan auttanut,
he sanovat.

Pölyttäjä, hajottaja, tuuli,
sika, kana, levä, sieni,
kaivaja, kantaja, siunaaja, orja,

me luettelemme.

He kutsuvat runoa harrastukseksi 

pitääkseen sen hiljaisena.

158

Olemme tankoon jääneitä liivejä, jotka tippuvat päältä.
Meidät kierrätetään uusina.
Suojaamme tarkastajia matkustajien pettymykseltä
suojaamme matkustajia istumisen ja hengästymisen pettymykseltä.
Meidät avataan ja suljetaan edestä, kun luut on poistettu.

Etsimme paikkaa, jossa pääsisimme kääntymään ja pyydämme lupaa jumpata.
Unohdamme mennä sovitusti, päivystämme väärässä aulassa.
Opimme nihkeän odotuksen.

Kun päädymme pakettiin, olemme upeita. Olemme aihe ja kysymys.
Huutelemme autotalleista. Muistamme epäselvän käsialan muistilapulla, 

verkkoon pusketun kaunan ja hakaset. 

157

Kymmenen jääpalaa ja lämmintä vettä suuhun.

Kielteisten päätösten sietokykyä kutsutaan ammattilaisuudeksi. 

Minä kutsun ammattilaisuudeksi tulevaa liikettä,

kun annan kynän harhailla.

Ihminen on jotain muuta kuin aneluautomaatti, 

jatkuvasti lääpällään ja pullollaan.

Kadotetut puhelimet hälyttävät täristen lämmössä.
Olen jättänyt vastaamatta, poimikoon laitteeni mukaansa kuka vain,

joka tuntee tarvetta puhua.

156

Ohje vanhalle runoilijalle:
Itsensä toistaminen on ymmärrettävää.

Kertoa viisikymmentä vuotta samaa tarinaa
vanhoista koirista, uusista tempuista, muutoksesta ja ikuisesta liikkeestä,

toistaa tarinaa vielä silloinkin, kun muut ovat jo menneet pois,
keksineet omat käsitteet ja käyttäneet ne,

opetelleet uuden ammatin ja harjoittaneet sitä rennosti,
ommelleet, avustaneet vammaisia, siivonneet hyttejä,
tanssineet kadulla.

Runous on käsittämätön paluu penskaksi, jollaisena ei ole vielä ollut.

155

Tunnustuksista tulee huonoja runoja, sanovat, 

koska ne eivät muuta mitään.

Runoista tulee huonoja muutoksia, koska ne jättävät
tyttöjä ahdistelevat miehet maleksimaan kirjakaupan käytäville.

Muutoksista tulee hyviä runoja, sanovat, koska ne näyttävät
lasioven sijainnin.

Korjaan puhki pompittuja päiväpeittoja ja revenneitä lempiyöpaitoja.
Teen kotelomekon tekniset piirustukset.

Juhlissa setämies painaa lupaa kysymättä märän suunsa naamalleni.

Piirrän transkription tanssista.

Ei ole sellaista rakennetta, jota naisen ei tarvitsisi tuntea.

 

154

Jäädä liikuttumaan bussilinjalle. 

Kulkea lähiöstä toiseen pimeään aikaan,

palvoa viisikymmentä vuotta vanhoja suuria taloja,
oikukkaita verhoja ikkunoissa, lampunvarjostimia verhojen takana.

Näihin pääsee julkisilla. Vierekkäisiin ja päällekkäisiin

maagisiin hajumaailmoihin, joista kuuluu ääniä toisiin,
kanssani samanikäisiin keittiöihin.

Hissi, oranssi ovi, rappukäytävän punainen seinä

ovat minulle auringonlasku rantamaisemassa. 

Jään hetkeksi liikuttumaan ja otan kuvan.

Kuopus on tehnyt olohuoneeseen paikkasidonnaisen teoksen. Pitäköön
koko huoneen.

Kalliolla viitoskerroksessa lapsuuteni kolmiossa
asuu nyt joku. En tiedä hänestä mitään.
Se, joka kasvoi tässä ennen minun lapsiani, ajattelee meitä joskus.

153

Soikean havainnot maailmasta
kuvottavat suurta osaa kuin huvipuistolaitteissa ajelu.

Soikeuden hoitaja huokaisee muka ihmeissään. 
Laitteen takana joku jätti, tässä, nyt, 

soikeaksi toisen,
viranomainen jätti näkemättä,
mitä tapahtui. Vain lapsi puuttui kehumalla.

Eläytyminen on aito ajelu.
Eläytyjä nauraa ja itkee enemmän kuin kieputettu. Hän tuntee suoraa 

pidäkkeetöntä ihailua sitä kohtaan, joka nostaa kädet ylös ilmoissa.

Huomisen aktivisti unohtaa penkille jotain. Kuvotukselle löytyy uusi ruumis.

152

Siihen aikaan vatsa on aina kipeä.
(Ennen esitelmää, esitelmän jälkeen, 

ennen seminaaria, seminaarin jälkeen.)
Kahdenkymmenen vuoden mittainen mutka putkessa. 

Suoraan ei voisi päästä tänne.

Pärjään jo. Uskallan jo keskeyttää minkä tahansa nousun.
Minulle tehdään nuorena laparotomia. Suolet pannaan maljaan. 

Kiinnikkeet poistetaan. Keskustelen päiväsalissa vatsahaavaisen

johtajan kanssa.

Me, jotka olemme jaksaneet tulla saliin, pääsemme kohta ulos.
Hän sanoo inhoavansa kuvaa, 

joka esittää lasta, eläintä tai kasvia. Ne odottavat ulkona.

Kyllä hän vielä oppii.

Vammaiseksi korjattu runo on vain runo.

151

Viljelemme lähellä merta. 

Raha on rakentanut
taloja rantaan
kysymättä meiltä.

Suostun poimimaan yhteisten pensaiden marjoja.
Palstalta linnut ottavat osan, sisiliskot osan, peurat osan.
Punkit ottavat ihmisistä osan.
Hyppään saaressa olevaan järveen.

Matkustan kahdella bussilla seuraavalle saarelle, jotta näen meren.

150

Suurin osa meistä tottuu siihen,
että olemme olemassa matkiaksemme tavaraa.

Tunsin kerran hänet, joka meni joka päivä kauppakeskukseen
ostamaan jotain.

Hän kertoi, mitä oli ostanut. Me pidimme hänen tavaroistaan.

Hän tiputti keräyslippaaseen kymmenen sentin kolikon

ihmisten suojeluun.

149

Kukkien kasvun seuraaminen,
säärikarvojen kasvun seuraaminen,
säärikarvojen lomassa liikkuvan kärpäsen seuraaminen,
kolmen leuassa kasvavan karvan seuraaminen
ja lapsen ensimmäisten kuukautisten seuraaminen

ovat runoilijan työtä,

jonka hän tekee piirtämällä kirjaimia vartijoiden silmiin.

Laivamatka. Perhe, jonka vartijat ottavat sivuun,
koska heillä ei ole passeja. Perhe, joka saa astua maihin, 

koska kaikilla on passit.

Asiaan puuttuminen, protesti rajalla,

on runoilijan työ, jonka hän tekee

poimimalla kirjaimet vartijoiden silmistä.

148

Rakennukset katselevat meitä ontoilla silmillä, joihin on ripustettu pitsi.
Tiedämme: sisällä on ihmisiä, vaikkemme kuule mitään. 

Yksityiset alueet hymyilevät 
huoliteltua karvoitusta. Varokaa palavaarakkautta kuonokoppien takana.
Varokaa kahta autoa ja trampoliinia, jotka seisovat käyttämättöminä.

Olemme turvassa kerrostaloyhtiön pihalla.
Näiden yhdeksänkerroksisten talojen alaovet ovat yhdeksään asti auki.

Kuulemme yläkerran naapurin puhelun parvekkeelta
mieluummin kuin oman puhelumme, sillä vastaaminen tai soitto
karmaisee kuin omakotitaloalueella kävely.

147

Meidän on kuultava, mitä väri sanoo,
vaikka se olisi vain yksi pienikokoinen runo.

Onko sinulla enemmän näitä, 

raha kysyy ihmisen silmillä. Ei ole, vastaan.
On vain yksi kutakin laatua.

Onko sinulla tätä pidempänä, 

pituuksiin tottunut suu kysyy ja luulee, että sata senttiä 

on parempi kuin yksi.

Kuinka monta runoa sinulla on?

kysyy runoilija toiselta runoilijalta.

Meille uskotellaan, että parhaita ovat ne, 

joilla on kaikkea liikaa.

146

Tapani hypätä junista on yksinkertainen:
tulen työnnetyksi palstalle suoraan vaunusta.
Ikävä kyllä 

ehdotuksesi 

ei tällä kertaa tullut valituksi.
En ole hengenvaarassa. Herneet jatkavat kasvamista.
Lapseni tuoksuu edelleen samalta kuin miltä mummini tuoksui.
Käännän aistit neljänkymmenen vuoden päähän.

145

Runoilijalla on varaa katsoa verkossa kuvaa kirjasta, jonka ihminen
on käynyt ostamassa itselleen.

Ihminen tykkää toisen ihmisen tavarasta. 

Kirjasta tykkää sata köyhää ja rikasta. 
Purjeveneestä tykkää kaksi sataa.
Runosta tykkää nolla.

Lapsi pakenee yksin mantereen halki. 
Ihminen sanoo, ettei hänellä ole mitään kerrottavaa.

144

Me nauhojen pujottajat teemme pukineita kuin runoja
vanhempiemme, puolisoidemme ja lastemme elättäminä.
Heräämme joka aamu eri kujasta.

Rautaiset ammattilaiset jököttävät keskellä kouruja.

Rintakehät kohoilevat ja laskevat vielä aavistuksen, mutta

silmät ovat lähes lakanneet pyörimästä, sormet väpättämästä. 

Ostaja työntää rahat aukkoon ja haluaa kuulla
kolikoiden kilahduksen uumenista.

Kaipaan sinua, mummi, ja jokaista sairautta, joka sinulla oli.
Minun on jaksettava elää loppuun
ennen kuin pääsen kysymään neuvoasi tähän luukujaan.

143

Autamme uutta söpöä tekemään pisteestä pitkän viivan.
Kauhistumme, kun hän hyppää pois viivalta ja tekee uuden pisteen
jonnekin, missä piste ja viiva eivät päde. Hänenhän piti olla
kykenemätön hyppäämään.
Puh pah nirhauma.

Jäämme junaan etsimään matkalippuamme. Olemme löytävinämme.
Tarvitsemme jo itsekin apua. Saamme pidettyä
laukut kasassa uusien söpöjen tähden.
Olemme hiljaa, ettei tarvitsisi koskaan laskeutua vihan keskelle.

142

Jos kutsumme palstaa hallittavaksi ja löydämme kuusi virhettä sukasta,
on jo kiire pois. Kuka tahansa voi muuttua yhtä tarkaksi.

Sukka osoittaa sivuun. Seuraan sitä unessa,
koska pidän peukaloa keskellä.

Palsta on akatemia, joka kirjoitetaan
kirvelillä ja pinaatilla laskematta silmukoita.

Vaadin jokaiseen tulevaan sopimukseen kasvimaata ja sukkaa.

Hikoilemme hermostuksesta vain, jos joudumme jättämään kastelun väliin. 

Jos kiihdymme kuin pennut, koska joku on koskettanut
oman autonsa puskurilla meidän automme puskuria,
on jo kiire.

Lähtö vaatii juoksijan kestävyyttä.
Alamme olla kovissa liemissä keitettyjä. Nyt on hätä. Paperi loppuu.
Saan lentokentän vessassa onneksi turvautua esitelmääni.

141

Koetamme kyllä pysyä kartalla ja pudota omiin maailmoihimme.
Mutta putoamme toistemme.

Unohdumme kuuntelemaan aamun radioääntä, lampea seinällä.
Puolikasta ponia paperin reunassa, kuulakärkikynän kulkua.
Lammen reunalla seisovia lapsia.
Kesken jäänyttä, muka pieleen mennyttä mielikuvaa.

Emme onnistu kysymään
anelevasta, sydäntä särkevästä itkusta
kylpyhuoneen ilmanvaihtokanavassa. Panemme suihkun kovemmalle.
Emme onnistu kysymään karjumisesta makuuhuoneen seinän takana.

Joku varmaan istuu keinutuolissa ja neuloo, ajattelemme.

Kutsumme koko kerroksen kuuntelemaan runoja sinne,

missä tämä runo luetaan,
sillä emme osaa soittaa ovikelloa ja panna asioita järjestykseen.
Osaamme piirtää ponin valmiiksi.

140

Kun on viiden tonnin tulo
voi kutsua itseään alistetuksi, koska joku mies saa liikaa.
Kun kulutus loppuu, onnittelut loppuvat.
 
Jäkälä tekee työtä. Ei itselle, ei toiselle. Siksi sitä ei näissä harhoissa ole.

Keräsit minulle tarinoita. Kaipaan sinua, mummi. 

Voisinko olla vieläkin tuottamattomampi
kuin nyt, jotta tapaisimme mahdollisimman pian?
Voisinko olla vieläkin vapaampi kuuntelemaan tärinää?
Naiskirjoituksen,
vammaiskirjoituksen,
työväenkirjoituksen lävitse olen jo haparoinut.
Seuraavaksi tulee jäkäläkirjoitus. Yhden kirjaimen tekeminen
kestää neljännesvuosisadan, sanoo kertojamummo lumessa, minä 75-vuotiaana.
Joudun vielä odottamaan. Ja alhaalla kallion päällä 

annan käsien luulla itseään jaloiksi. 

Sieni, levä ja syanobakteeri hyväksyvät matkimiseni. Kaikille näille
osakkaille tuskin tarvitsee selittää, miksi olen kokopäiväisesti näin.
Jäkälä ei tiedä rahasta tai lukemisesta vaan hitaudesta.

139

Kun säkeiden ympärillä on hiljaista, on paljon tilaa liikkua. 

Kun säkeiden ympärillä on tungos, runo jähmettyy
kuuntelemaan suu auki.

Lyijypuutarhassa kasvaa kyniä.

Voimme kumartua ja poimia niitä herneiden lomasta.
Lujan runon voi kirjoittaa uusiksi tuhat kertaa.
Sieraimet paljaina, ihoa pehmentävä maski kasvoilla.

Runoilijat kirjoittavat koko ajan sillä tavalla toistensa valmiit runot,
miettimättä liikaa, mitä tekevät.
Runot uskaltavat kirjoittaa ihmisiä uusiksi.

138

Kun meitä alettiin kutsua avaimiksi,
tiesin ettemme suostuisi,
emme niiden periksi emmekä päiksi.
Panisimme pyynnöt sivuun

niin kauan kuin yhden nuotin ihmeet

pätivät vaikeaksi puetulla keskinkertaisuudella,
lainatulla ajatuksella ja samalla diasarjalla
kuin kymmenen vuotta sitten.

Niin kauan olisimme
vain loistavia poikkeuksia,

seinävaatteita tai vaihdettuja vetoketjuja.
Niitä me kuuntelisimme.

137

Käytän vasenta ja ratkean. Minusta tehdään oikea. 

Sakset kasvavat kummallekin puolelle.

Nolaan itseni niitä heilutellessani.

Vieressäni jalkakäytävää pitkin
kulkee sukulaiseni jatkuvassa performanssissa,
vaihtaa asua veistoksen luona,
hyppää, lymyää ja esittää kysymyksen.

Odottava ihminen kuulee tulevaisuudesta hetken
meidän kulkiessamme pysäkin ohi.
Pysähtyessämme seuraavalle veistokselle
ohikulkeva ihminen hymyilee katsomiselleni
kuin antaisi minulle kolikon.

Kyllästyneet tykkäysautomaatit selät kumarassa

nostavat katseensa,

kun istun soittamaan liikennekartiota käytävän reunalle.

Samanlajiset liukuvat ohjelmoituina
pelkkiä katuja pitkin edes takas.
Toiset kulkevat seinillä kuin Trisha Brown.

136

Kun olen käynyt maate,
jääpuikko menee korvastani sisään. Kylmyys leviää
pään jokaiseen osaan. Ajatukset jäätyvät. Nukahdan heti.

Leikkaan hien
kovettamat kainalot pois. Teen uudet kankaasta,
joka on jäänyt toiselta runoilijalta yli.

Kun herään, paita saa lahjaksi aikaa.
Kaksi mekkoa saa uudet helmat.
Elän kymmenen vuoden päästä 

koittavassa yltäkylläisessä pulassa jo nyt.

135

Kutsu maailmaksi sitä, missä pyörit.

Lennä unessa yli.

Kirjoitamme vielä jonain päivänä kaiken käsin,
jotta saamme käsipyörät,

ja kirjoitamme kaiken käsiimme nojaten

saadaksemme nojapyörät.

Jokaisesta suppilosta putoaa vain maailmaan,

jossa täytyy jaksaa
siivilöidä kaikki huomaamansa 

yhden pienen kysymyksen läpi.

Se jaksaa,
joka ei yritä keksiä kieltä

vaan pyörän.

134

Kuka muu liittoutuisi

istujien kanssa yhtä vaivatta

boikotoimaan

ketjua ja korporaatiota

kuin kitukasvuisessa kaupungissa kävelevä hirvi?

133

Yhtäkkiä olimme alkaneet syödä illallista, 

kun ennen olimme vain syöneet.

Yhtäkkiä olimme alkaneet juoda viiniä, 

kun ennen olimme vain syöneet.

Olimme yhtäkkiä alkaneet heittää ruokaa roskiin, 

kun ennen olimme vain syöneet.
Olimme alkaneet hokea miten hyvin kaikki on, 

kun ennen olimme vain syöneet.

Kun ravintolat ovat kiinni, kokeilemme luopumista

edes jostain. Kun ravintolat ovat auki,
jatkamme syömistä
niiden portailla.

Asumme hetken kaupungin kauneimmissa taloissa. 

132

Oi millä vimmalla me kipeät haalimme arvoa,

vaikka ei ole vielä mitään millä haalia. Me tittelitautiset.

Vain kaikkein vakavimmin kipeät meistä jättävät
tahallaan koko sarjan keräämättä,

ettei tulisi rautaista eikä ammattilaista.
Oi millä vimmalla me käytämme tämän pienen etuoikeutemme.

Lähetämme liitteet paikkoihin, jota ei ole enää,
mietimme sormet puhki aiheen, jota ei tule,
unohdumme omituisten tehtäviemme pariin
niin tohkeissamme

että teurastajat,
että tosiuskovaisetkin heltyvät

mutta herkät eivät helly, emme edes me itse
sitten kun meistä tulee jokin. En olisi ikinä uskonut.

131

Osa vienoista kelpaa vinoiksi.

Tuo onnellinen piirtelee omiaan ja käy kuviinsa vedoten sivuun.
Sanoo rahalle vienoimmista vienoimman ein
yhtä itsepintaisesti kuin leikkirahalle, vaikkei olisi varaa.

Tuo omaa lastaan kiusaava herra sanoo kuolleenakin kyllä,
vaikka olisi varaa
aikuisuuteen.

Tuo toinenkin tuossa kelpaa, tuo onneton,
kun muistaa heilutella käsissään lasten ja kissojen kuvia.
Kynnyksiä uhmaten, kehräten kyllä,
kyllä, kyllä.

Aiheita kaatuu. Toisia syntyy. Kunniavieraita.
Joskus ne loppuvat. Ylimmäthän osaavat arvioida itse itsensä.

Vienotkin osaavat.

130

Minun maailmassani liike löytää
elämän keskeltä ne halvasti asuvat,
jotka ovat aina vähän väärällä tavalla vääriä.
Nuo käytetyt jumalattaret, jotka eivät löydä liikettä.

Siinähän on taas yksi
jakamaton, roikkumassa
sormilla verhossa.

Hän perustaa aamuisin kilpailun itselleen.
Ja valitsee voittajan ennen kuin katkaisee koneesta virran.

Tänään hän korjasi kaikessa rauhassa
itselleen yhden paidan
ja lapselleen neljät legginsit, joista kolmet oli jo kaksi kertaa korjattu.
Hän piirsi sarjakuvan puoleen väliin ja kirjoitti runon. Viivan alla nolla.

129

Kritiikin ja nostalgian välissäkin on jokin paikka, josta voi lähteä pois.

Et sä yhtään keskemmällä tietä pystyis käveleen,
kysyy pyöräilijä ohittaessaan minut.
Voin yrittää, vastaan.

Kielessäni on sana sille, joka haluaa kävellä joka paikkaan.
Häntä voi kyyditä ryppy otsassa tai sileänä.
Vauhti lähenee ikuisesti riittävää verkkaisuutta.

Naisellisuus on ikävistä asioista kirjoittamista. Laahustamista
kauniissa ja rumassa ilmassa.
Aina voi palata hetkeksi hienoksi ihmiseksi.

128

Syömme voikukkia ja vuohenputkia, koska näemme troposfääriin asti.
Korjaamme silmää veitsellä, että näkisimme kaasut yhtenä.
Korjaamme runoja lukijoidemme sormenpäillä
ettemme olisi koskaan vastuussa, 
jäisimme luonnoksi. 

127

Nukahtelen kieleen.
Heräilen kuviin.
Kirja nyt ei tee kenestäkään runoilijaa.
Ei kaksikaan kirjaa. Uni tekee.

Käynnit nokosilla ovat liukumista oikeaan suuntaan.

Minun eräässä maailmassani etsitään vain eväitä,
katsellaan jopa runoja ja elokuvia niiden läpi.
Pienet osaavat retkeillä.

Luolassa asuva luuhauki haukkaa happea ilmasta.
Se on muinainen runo.
Jätän lähestymättä ja kuluttamatta sitä loppuun.

126

Kaikki ovat lapsena outoja.

Osa jää oudoksi, osa joutuu
niin kovaan tietämisen kierteeseen,
että jää loppuelämäkseen kaiken kuvittelun ulkopuolelle.

Tieto luo turvaa, he sanovat.
Kuvittelu ei ole tietoa.

Se on keijujen lentoreittien avaus
ihmisten lentoreittien sijaan.
Kuvittelu on luovuttamista.
Keijujen tankkaus.

Tietämisen kierteessä aikuinen katsoo isoa kuvaa
sen suuresta koosta haltioituneena.
Ja jos hän yhden kerran uskaltaa arasti kuvitella itsensä
kuin katsoisi pikkuruisesta peilistä omaa silmäänsä,
hän onnistuu kertomaan tarinan navasta. Ei kiinnosta.

125

Yritämme keskustella tarinoista,
mutta alamme puhua tavaroista.

Haluamme peittää sen, ettemme osaa enää kertoa uutta tarinaa.
Nostamme kädet pystyyn ja tanssimme irvistellen
pukuun piilottamiemme tavaroiden hidastaessa meitä.

Voimme seuraavaksi vahtia,
kuka saa kutsua itseään kertojaksi.