Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Sadan vuoden takainen Rio de Janeiro
on outo lahja Roomalle.
Rakastumme Estácioon ja odotamme bussia
- ei vain eri kaupungissa -
vaan kokonaan eri mantereella. Kaupungin pyhittää
toinen kaupunki ja taiteilijan toinen taiteilija.
Uima-altaalta puuttuvat mustelmakaulaiset aikuiset.
Täällä tarvitsee vain nuolaista kevyesti,
(ja vielä k e v y e m m i n)
kaverinsa kaulaa kielellä,
kun hän jo alkaa hengittää ääneen.
Yksi meistä
on sambista. Siksi
samba on kaikissa meissä
ja sitä me haluamme t a n s s i a.
Näemme unta Brasiliasta Roomassa
mutta löydämme vain valtion lipun Piazz
a Navonalta. Luemme siis ääneen Linsiä lisää.
Ja olemme saman tien 1920-luvun Rio de Jane
irossa kulkiessamme Konstantinuksen rie
mukaarelta Yhdistyneiden Kansakun
tien elintarvike- ja maatalousj
ärjestön ohi metroas
emalle, jonka po
rrashissi e
i toim
i.
E
räs
mies
tarkis
taa katse
ellaan tarvit
semme ko apua.
Mutta me osaamme
jo etsiä kaikkien bussien
linjakartat. Ja niin päätämme
olla tarjoamatta teras
silla istuville sitä iloa,
että jättäisimme säh
köpyörätuolin niille sijoill
een ja laskeutuisimme portaat
niin kuin vain liikuntava
mmaiset tanssijat
osaavat laskeu
tua portaat il
man a
puvälineit
ä.
Harhailu ja eksyminen ovat heikkotuolisten unelmia.
Sairaan akun kanssa on kuljettava suoraan pysäkiltä kohteeseen.
Vuorot harvenevat arkipyhänä. Muut odottajat ympärillä vaihtuvat
mutta me pysymme. Kolme luuviulua vuorottelee istumisessa.
Se on yhden osatyökyvyttömyyseläkeläisen, yhden alakoululaisen
ja yhden yläkoululaisen äänetön stand up.
Pelkkää johdantoa nuorimman soololle,
joka käynnistyy yhtä odottamatta kuin loppuu.
Pietari ja Paavali, näettekö saman
kuin bussimatkustajat linjalla 881
tänään, kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä kesäkuuta?
