Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Sadan vuoden takainen Rio de Janeiro
on outo lahja Roomalle.
Rakastumme Estácioon ja odotamme bussia
- ei vain eri kaupungissa -
vaan kokonaan eri mantereella. Kaupungin pyhittää
toinen kaupunki ja taiteilijan toinen taiteilija.
Uima-altaalta puuttuvat mustelmakaulaiset aikuiset.
Täällä tarvitsee vain nuolaista kevyesti,
(ja vielä k e v y e m m i n)
kaverinsa kaulaa kielellä,
kun hän jo alkaa hengittää ääneen.
Harhailu ja eksyminen ovat heikkotuolisten unelmia.
Sairaan akun kanssa on kuljettava suoraan pysäkiltä kohteeseen.
Vuorot harvenevat arkipyhänä. Muut odottajat ympärillä vaihtuvat
mutta me pysymme. Kolme luuviulua vuorottelee istumisessa.
Se on yhden osatyökyvyttömyyseläkeläisen, yhden alakoululaisen
ja yhden yläkoululaisen äänetön stand up.
Pelkkää johdantoa nuorimman soololle,
joka käynnistyy yhtä odottamatta kuin loppuu.
Pietari ja Paavali, näettekö saman
kuin bussimatkustajat linjalla 881
tänään, kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä kesäkuuta?
