tavallista lasta, se tajuaa
mikä se itse on.
"Kyllä, näin on",
Nyt vasta ym
Olla mekko
ompelijaperheiden
Mutkat
Mekko pelkää.
Tavataan perillä,
se sanoo, vaikka is
tun vieressä. Pelkäs
sä liikkuvassa autos
sa jotkut mekot tun
tevat kaiken kuin
suurennettuna.
Kehun sen
abiliteettia
tuntea asioita, joi
ta tapahtuu; törmäyk
siä tai hipaisuja, joista
voi lähteä lentoon ja päätyä
ojaan, vaikka oli aikomus vain
matkustaa hetki ja syventyä kes
ken
e
räi
seen
kuvaan kuin tuttavuuteen, josta
haluaa heti tietää kaiken muttei voi.
Kehun sitä: pystyt tuntemaan mahdolli
sen perilletulonkin; uurteet, jotka synty
vät ja kuolevat paikallaan istu
malla, ja päähän painuneet
mutkat.
Meillä oli sokea mekko. Oikeasti sokea, ei kuvaannollisesti.
Ja sokealla mekolla oli meidät: erosta vuotava
silmä ja ratsailla naurava hunajasuu. Aloi
timme keskeltä ja lopetimme keskel
le. Laitan kaiken tänne juuri sellaisena,
niin keskeneräisenä kuin mahdollista. Kun
olin ottanut eron mekosta, jotkut mekot lakka
sivat katsomasta silmiin. Ja kohta opin, että kaikki
mekot puhuvat eri tavalla tohtorille ja ompelijalle. En kerro mo
lemmista heti, kerron vain toisesta ja pysähdyn kuuntelemaan, mitä tulee.
Eivätkä kaikki löydä vaurioituneen käden rytmiä heti kämmenes
tä, kyynärtaipeesta tai olkapäältä. Eivätkä edes
peukalon ja etusormen välistä, vaikka heitä
opastaa kuin näkevää. Joku löytää vähi
tellen, joku samassa hetkessä ja
on aikansa sijoiltaan.
Jotkut luulevat
vammaa me
taforaksi.
Vamma
on vain
yhteyk
siä, vaikka joiltakin se
vie ne. Jotkut sekoittavat vamman kusipäisyyteen,
jotkut kusipäisyyden itsenäisyyteen, jotkut itsenäisyyden
improvisaatioon (minä). Ja kun olin ottanut eron mekosta, pidin
lahjat ja jatkoin leikkiä. Sillä joskus läheisyys lakkaa, vaikka rakkaut
ta on paljon. Ja joskus tanssi loppuu, vaikka muusikot soittavat vielä.
Kat
somme
kaikkia nai
sia niin kuin mie
hiäkin ja kaikkia kes
kellä olevia vuoria ute
liaina, ujoina ja hölmisty
neinä. Tällaista on tieto liik
keestä ja hitaudesta. Sormet
aloittavat suloisen liikkeen sormia
vasten. Me, joilla on yksi tai useampi
puoliksi halvaantunut raaja, tiedämme
miltä se tuntuu, kun kultainen sykkivä täyt
tää vain sen yhden tai kaksi mutta ei muita raa
joja. Meillä on kotona yksi valmis irtoraaja rakkaut
ta varten ja ajatus toisesta. Se on niin voimakas ajatus,
että siitä tulee todellinen. Perhe istuu keittiössä aattona
aterialla. Yksi lukee ääneen toiselle, kolmas lukee äänet
tömästi ja neljäs kuuntelee napit korvissa. Tiedän kyl
lä jo, miltä miehen ääni kuulostaa naisen lukemana.
Kertojan sormet liikkuvat sormien välissä, kun
vaihdan mekkoon vuorin ja hihat. Kovettu
mat sormissa kasvavat. Perhe sanoo:
Tämä on nyt parempi mekko kuin
se entinen, ja joku toinen per
he sanoo: Ihan kuin tämä
vuori olisi aina ollut
tässä ja nämä
hihat näin
päin.
Ne
mekot
ommellaan
yhteen, jotka ei
vät muuten pystyisi
olemaan yhtä aikaa päällä.
Ne taas, jotka pysyvät muuten
kin yhdessä, voivat olla minkä me
kon kanssa haluavat. Ne osaa
vat panna kaikkein sisim
mät kappaleensa pyö
rähtelemään sil
loin, kun käy
vät vain
piirte
le
mään
vierekkäin.
Tulevaisuuden
mekot onnittelevat
toisiaan kyvystä piirtää.
Ne onnittelevat toisiaan ky
vystä kiinnittyä saksiin, liituun ja
neulaan ja muodostaa vanhois
ta mekoista uusia mek
koja. Ja silti jou
dumme jos
kus kat
so
maan,
miten yksi
mekko ryömii
saadakseen pal
jon enemmän kuin muut,
ja arvaamme, miten
se haluaa mei
dän ryömi
vän.
Poistum
me kuvioista
pääntiet pystyssä
kuin äidit ja tyttäret, juuri
hankitut queerit sarjakuvat kissa
laukuissa. "No ni, mennään meille. Mä
annan sulle vaan munaa," eräs
suuri uhri huutaa baarin
edestä ja katsoo, kun
kävelemme
ohi.
Runoilija
tietää, että
runo on käsi
työtä, ja käsi tie
tietää, mistä asen
nosta sen on vaikea
päästä pois. Siksi
käden on annet
tava mennä
niin monta
kertaa päi
vässä ru
noksi kuin
käsi haluaa.
Koko käsivar
ren on annetta
va vääntyä tunnis
tamattomaksi. Sor
men on annettava
hyppiä, kämme
nen on annetta
va pyöriä. Tai
peiden on
annetta
va nyki
ä, sillä ru
no on työtä. Ja
vasta kun tunto läh
tee sormista, voi uusi
runo alkaa kuplia ja kul
kea sähkönä hermoon
ja pulpahtaa ulos hau
iksesta tai aaveraa
jan huokosesta.
Menen tavarataloon koskettelemaan rekkeihin ripustettuja runoja.
Eräs Rouva sanoo: "Tuo Hanna valitsee aina jonkun rassukan."
Ehkä hän tietää, että runot tuntuvat parhailta
blogissa. Rassukat
kuuntelevat koko selällään hölmösti käyttäytyviä rouvia.
Kahvilassa on kukkamekkoon pukeutunut mies. Kehumme tyyliä.
Pienillä kehuilla eteenpäin. Pienillä kehuilla voittoon.
Miesfeminiinisyyden yritykset kuihtuvat,
jos niistä ei palkita.
Annamme miehille tehtäväksi kehua enemmän toistensa mekkoja.
Kiipeämme ylikulkusillalle. Unohdamme katsoa maisemaa.
Siellä näkyy mekko, johon kaikki kurjuus päättyy kuin seinään.
Uuden kodin antaminen eläimelle
on joillekin elämän ensimmäinen feministinen teko.
Hypähdys elättäjästä elätettäväksi on joillekin ensimmäinen.
Minä rakastuu minään. Sinä sinään. Hän häneen
varmistaakseen asemansa.
Taideoppilaitoksen käytävällä vanhempi jää toistamaan,
että lapsi on unohtanut pukea mekon. Joutua mennä tekemään
taidetta pelkissä sukkahousuissa. "Mä vedän paikat säpäleiksi",
sanoo mekkolapsen sisarus.
Osaamme lähteä vasta kyynisinä, kun panssarit ovat jo vahvat.
Samaan aikaan toiset haluavat jättää sen, missä me pehmenemme.
Pöydällä on puhki käytettyjä pukineita.
Osaamme kosketella ne ehjiksi.
Osaamme käydä parturissa, jotta joku koskettaisi meitä.
Piirrämme ja tanssimme koukeroisia muotoja.
Suoraommelkoneella osaamme mennä asiaan.
Punkki ajoi täitä takaa. Täi kääntyi ja sanoi punkille: "Tiedän hyvin, että haluat tanssia kanssani. Mutta minä tahtoisin kuolla arvokkaasti; suutele minua niin, että voin kirjoittaa runon."
Kun punkki suuteli täitä, ihmiset kuulivat muiskautukset, tulivat paikalle ja ajoivat punkin tiehensä. Pihdeissä punkki kääntyi ja huusi täille:
"Omapa on syyni. Kun kerran olen tanssija, minun ei olisi pitänyt ryhtyä muusaksi!"
Kun tanssija haluaa päästä lähelle, hän ottaa puheeksi piirtämisen,
sillä ne, jotka piirtävät toistensa seurassa, ovat yhtä lähellä toisiaan
kuin jäkälä ja kivi. "Haluaisin piirtää kanssasi", hän sanoo
ja muuttuu jäkäläksi, mutta kivi kuulee: "Haluan piirtää sinut."
"Hän näyttää musertavan suloiselta väsyneenä",
sanoo ensimmäinen ja istuu pöydän ääreen viivat kädessään.
"Hän tuoksuu musertavan hyvältä hiukset rasvaisina",
sanoo toinen ja taivuttaa viivoista juuria ja oksia.
"Hän pyöräilee niin kauniina rikkinäisissä sadehousuissaan",
sanoo kolmas ja kuuntelee suonissa kulkevaa vettä.
Butotanssijat keskustelevat.
Viiva ei oleta mitään.
Viisikymmentävuotias tarvitsee viisi rakastajaa:
Sen, jonka kanssa syödä. Sen, jonka kanssa piirtää.
Sen, jonka kanssa korjata vaatteet.
Sen, jonka kanssa muuttua kiveksi ja sen, jonka kanssa mennä veteen.
Näemme hänet ajamassa bussilla jalat täristen yhden luota toisen luo,
kaivelemassa taskuistaan kortteja pysäkillä.
Kiroamassa satiinin ompelun vaikeutta.
Aterioiden välissä hän ehtii
häätää täit, piirtämisen välissä taitella pienlehdet. Tanssien välissä venytellä.