142

Jos kutsumme palstaa hallittavaksi ja löydämme kuusi virhettä sukasta,
on jo kiire pois. Kuka tahansa voi muuttua yhtä tarkaksi.

Sukka osoittaa sivuun. Seuraan sitä unessa,
koska pidän peukaloa keskellä.

Palsta on akatemia, joka kirjoitetaan
kirvelillä ja pinaatilla laskematta silmukoita.

Vaadin jokaiseen tulevaan sopimukseen kasvimaata ja sukkaa.

Hikoilemme hermostuksesta vain, jos joudumme jättämään kastelun väliin. 

Jos kiihdymme kuin pennut, koska joku on koskettanut
oman autonsa puskurilla meidän automme puskuria,
on jo kiire.

Lähtö vaatii juoksijan kestävyyttä.
Alamme olla kovissa liemissä keitettyjä. Nyt on hätä. Paperi loppuu.
Saan lentokentän vessassa onneksi turvautua esitelmääni.

141

Koetamme kyllä pysyä kartalla ja pudota omiin maailmoihimme.
Mutta putoamme toistemme.

Unohdumme kuuntelemaan aamun radioääntä, lampea seinällä.
Puolikasta ponia paperin reunassa, kuulakärkikynän kulkua.
Lammen reunalla seisovia lapsia.
Kesken jäänyttä, muka pieleen mennyttä mielikuvaa.

Emme onnistu kysymään
anelevasta, sydäntä särkevästä itkusta
kylpyhuoneen ilmanvaihtokanavassa. Panemme suihkun kovemmalle.
Emme onnistu kysymään karjumisesta makuuhuoneen seinän takana.

Joku varmaan istuu keinutuolissa ja neuloo, ajattelemme.

Kutsumme koko kerroksen kuuntelemaan runoja sinne,

missä tämä runo luetaan,
sillä emme osaa soittaa ovikelloa ja panna asioita järjestykseen.
Osaamme piirtää ponin valmiiksi.

140

Kun on viiden tonnin tulo
voi kutsua itseään alistetuksi, koska joku mies saa liikaa.
Kun kulutus loppuu, onnittelut loppuvat.
 
Jäkälä tekee työtä. Ei itselle, ei toiselle. Siksi sitä ei näissä harhoissa ole.

Keräsit minulle tarinoita. Kaipaan sinua, mummi. 

Voisinko olla vieläkin tuottamattomampi
kuin nyt, jotta tapaisimme mahdollisimman pian?
Voisinko olla vieläkin vapaampi kuuntelemaan tärinää?
Naiskirjoituksen,
vammaiskirjoituksen,
työväenkirjoituksen lävitse olen jo haparoinut.
Seuraavaksi tulee jäkäläkirjoitus. Yhden kirjaimen tekeminen
kestää neljännesvuosisadan, sanoo kertojamummo lumessa, minä 75-vuotiaana.
Joudun vielä odottamaan. Ja alhaalla kallion päällä 

annan käsien luulla itseään jaloiksi. 

Sieni, levä ja syanobakteeri hyväksyvät matkimiseni. Kaikille näille
osakkaille tuskin tarvitsee selittää, miksi olen kokopäiväisesti näin.
Jäkälä ei tiedä rahasta tai lukemisesta vaan hitaudesta.

139

Kun säkeiden ympärillä on hiljaista, on paljon tilaa liikkua. 

Kun säkeiden ympärillä on tungos, runo jähmettyy
kuuntelemaan suu auki.

Lyijypuutarhassa kasvaa kyniä.

Voimme kumartua ja poimia niitä herneiden lomasta.
Lujan runon voi kirjoittaa uusiksi tuhat kertaa.
Sieraimet paljaina, ihoa pehmentävä maski kasvoilla.

Runoilijat kirjoittavat koko ajan sillä tavalla toistensa valmiit runot,
miettimättä liikaa, mitä tekevät.
Runot uskaltavat kirjoittaa ihmisiä uusiksi.

138

Kun meitä alettiin kutsua avaimiksi,
tiesin ettemme suostuisi,
emme niiden periksi emmekä päiksi.
Panisimme pyynnöt sivuun

niin kauan kuin yhden nuotin ihmeet

pätivät vaikeaksi puetulla keskinkertaisuudella,
lainatulla ajatuksella ja samalla diasarjalla
kuin kymmenen vuotta sitten.

Niin kauan olisimme
vain loistavia poikkeuksia,

seinävaatteita tai vaihdettuja vetoketjuja.
Niitä me kuuntelisimme.

137

Käytän vasenta ja ratkean. Minusta tehdään oikea. 

Sakset kasvavat kummallekin puolelle.

Nolaan itseni niitä heilutellessani.

Vieressäni jalkakäytävää pitkin
kulkee sukulaiseni jatkuvassa performanssissa,
vaihtaa asua veistoksen luona,
hyppää, lymyää ja esittää kysymyksen.

Odottava ihminen kuulee tulevaisuudesta hetken
meidän kulkiessamme pysäkin ohi.
Pysähtyessämme seuraavalle veistokselle
ohikulkeva ihminen hymyilee katsomiselleni
kuin antaisi minulle kolikon.

Kyllästyneet tykkäysautomaatit selät kumarassa

nostavat katseensa,

kun istun soittamaan liikennekartiota käytävän reunalle.

Samanlajiset liukuvat ohjelmoituina
pelkkiä katuja pitkin edes takas.
Toiset kulkevat seinillä kuin Trisha Brown.

136

Kun olen käynyt maate,
jääpuikko menee korvastani sisään. Kylmyys leviää
pään jokaiseen osaan. Ajatukset jäätyvät. Nukahdan heti.

Leikkaan hien
kovettamat kainalot pois. Teen uudet kankaasta,
joka on jäänyt toiselta runoilijalta yli.

Kun herään, paita saa lahjaksi aikaa.
Kaksi mekkoa saa uudet helmat.
Elän kymmenen vuoden päästä 

koittavassa yltäkylläisessä pulassa jo nyt.

135

Kutsu maailmaksi sitä, missä pyörit.

Lennä unessa yli.

Kirjoitamme vielä jonain päivänä kaiken käsin,
jotta saamme käsipyörät,

ja kirjoitamme kaiken käsiimme nojaten

saadaksemme nojapyörät.

Jokaisesta suppilosta putoaa vain maailmaan,

jossa täytyy jaksaa
siivilöidä kaikki huomaamansa 

yhden pienen kysymyksen läpi.

Se jaksaa,
joka ei yritä keksiä kieltä

vaan pyörän.

134

Kuka muu liittoutuisi

istujien kanssa yhtä vaivatta

boikotoimaan

ketjua ja korporaatiota

kuin kitukasvuisessa kaupungissa kävelevä hirvi?

133

Yhtäkkiä olimme alkaneet syödä illallista, 

kun ennen olimme vain syöneet.

Yhtäkkiä olimme alkaneet juoda viiniä, 

kun ennen olimme vain syöneet.

Olimme yhtäkkiä alkaneet heittää ruokaa roskiin, 

kun ennen olimme vain syöneet.
Olimme alkaneet hokea miten hyvin kaikki on, 

kun ennen olimme vain syöneet.

Kun ravintolat ovat kiinni, kokeilemme luopumista

edes jostain. Kun ravintolat ovat auki,
jatkamme syömistä
niiden portailla.

Asumme hetken kaupungin kauneimmissa taloissa. 

132

Oi millä vimmalla me kipeät haalimme arvoa,

vaikka ei ole vielä mitään millä haalia. Me tittelitautiset.

Vain kaikkein vakavimmin kipeät meistä jättävät
tahallaan koko sarjan keräämättä,

ettei tulisi rautaista eikä ammattilaista.
Oi millä vimmalla me käytämme tämän pienen etuoikeutemme.

Lähetämme liitteet paikkoihin, jota ei ole enää,
mietimme sormet puhki aiheen, jota ei tule,
unohdumme omituisten tehtäviemme pariin
niin tohkeissamme

että teurastajat,
että tosiuskovaisetkin heltyvät

mutta herkät eivät helly, emme edes me itse
sitten kun meistä tulee jokin. En olisi ikinä uskonut.