180

 

Kun maastossa on vain pimeä aine ja kauas loistavia itseään toistavia kappaleita, 
joita rekisteröidyt kumartavat varastojen pyhäköissä,
ja me ne te he kelluvat
vanhan viinan hajussa, jotta muuttuisivat havaittavaksi reunaksi,
on aika perustaa valtio valtioon.

Silloin lakkaamme olemasta uudestaan
ja opimme maksamaan vuokran, sähkön ja lämmön säkeistöllä, 

vakuuden kokonaisella runolla,
ruoan säkeellä, vartin matkan omalla käsitteellä, keksimällämme päätteellä.
Ja sen valtion ensimmäinen presidentti olen minä.

179

 

Sattuma on kipeä kohta ja väliin jäänyt nivel.

Helvetti on taas varastettu.

Osaamme väittää ruutua ympyräksi ja voittaa väittelyn.
Osaamme arvata

arkkupakastimien, kiukaiden ja salasanojen omat pahat paikat, joista pääsee pois.

On niin taivaallista puhua helvetistä, että helvetti lakkaa olemasta se,

mikä se on.

Pinota perusteluja sellaiseksi kasaksi, että nupit napsahtavat irti ovista

ja alkavat kieriä kohti mattojen alla aukeavia salaisia tunneleita.

Olen kysynyt neuvoa niiltä, joita ei ole vielä laulettu 

eikä niille sovi mikään niistä tyhjistä putkista,

joita nyt täytämme lahjoillamme.

Kun yhtäkkiä keskitymme hetkeksi pelastamaan jotain muuta

kuin oman hengästymisemme, teemme siitä numeron.

Seuraavaksi teemme numeron siitä, kun lakkasimme kääntämästä

minkä tahansa maaston, 

jotta se vastaisi käsitteitämme,

ja jaksoimme vain katsoa, mitä tapahtuu.

178

 

Jos saisin yhden euron jokaisesta kirjoittamastani runosta,
olisin 500 euroa rikkaampi.

Voisin maksaa työhuoneeni vuokran tältä kuukaudelta 
ja kirjoittaa viidennensadanensimmäisen runoni, jossa kysyisin,
miksi runotyöväki esiintyy ilman palkkaa saadakseen kilpailla.

177

 

Portaiden päässä oleva ompelimo 

on periferia ihmistä käyttävälle tuolille.

Silkki on saavuttamaton 

ihmistä käyttävälle pavulle.

Vammaisiksi jalostetut toukat 

ovat nähneet suuren vaivan,

mutta niitä ei koskaan palkita.

176

 

Joka paikkaan piti panna tarina.
Suuhun, korvaan, silmään. Taskuun, koteloon, lomaan,

vaikka olisi ollut vain käymässä kaupungin keskellä
olevassa periferiassa
tai ollut tulossa taitteeseen,
mennyt taitteesta,
maannut taitteessa,
rähminyt yöt, kähminyt päivät
silmäkulmia, unia ja peittoja,
elellyt kuin olisi ollut kuoreton nakki leikkuulaudalla

ja puhellut vaikeasti, kiertelevään ja arkaan tyyliin,
totuttanut itsensä kahiseviin vuoriin hameissa ja siipiin.

Jopa kirjaan piti panna tarina, että se olisi mennyt.

Jokin on toisin. Tarinat ovat jättäneet sohvaan vaaleat raidat ja lähteneet.

  

175

 

Pysähdymme olemaan niin voimakkaita,
että kaikki paljastuu 

piirtäjistä.

Olla pehmeä peili ilman vaatteita, pitkään istuvana laidassa,
seisten nojaavana, viisi minuuttia makaavana tanssivana kivenä,
kolme minuuttia kyykistyvänä ja minuutin ajan 

tulevaa kuvaa jo poimivana,
venyvänä, kaareutuvana, 

kiertyvänä kippuraisena kylkenä,
klassisena konttaavana kuningattarena

kaupungissa, jonka kaikki äänet ovat menneet taloihin sisälle,

ja kaikki liikkeet tiivistyneet tähän
pieneen luokkaan
piirtoaikaan, joka haisee fiksatiivilta,
kahvilta, hieltä ja tekokuituiselta aamutakilta, lahjalta.

Ja luokan seinillä pienten tekemissä viivoissa
ihmiset nukkuvat peitot korvilla,
ja peitoissa nukkuvat ruutuina hurjat unet.

174

 

Joskus ilo on mattaa kipua.
Pieli jää kipuamatta silmiin, vaikka on bileet. Kulmakarva kiristää.

Sektorit laskeutuvat punaisina paketteina kuista,
ja sairaat lakkaavat olemasta velkaa läheisille siitä, että selviävät.

Kehno ajatus vaikeasti kerrottuna
onkin huonompi kuin hyvä idea mutkattomana runona.

Aika on vonksin vinksin. Tekee rampa tai nainen
minkä tahansa valinnan, hänen ajatellaan sisäistäneen vihan.

Uoma, uomo ja uomi: niistä viritetään uusi kansa, ansa.
Kakut tutisevat.

Käsin maalatut haivenet lepattavat lattialla laitetaivaassa.