Vapauden koulun jumalaisesti tanssiva,
ihana lipunkantajanainen
tuo tuolin ja laskee sen viereeni. Istun,
mutta hän hätistää minut huvittuneena pois,
sillä hän toi tuolin laukulleni, ei minulle.
Tanssijoiden ja soittajien reput
ovat rivissä lattialla seinää vasten.
Vasta kun lihakset alkavat
hiljaa huutaa apua, minä lasken
takapuoleni vasemman reunan
varovasti
sen tuolin reunalle,
jolla kunniavieraslaukkuni istuu jo
hihnat levällään keltainen Amnestyn pinssi
loistaen harmaata pintaa vasten.
Tanssiiko vapauden koulu
koskaan
kadulla
laukkujen,
naisten
ja miesten
tas
a-a
rvon
puolesta,
minä
kysyn
tanssien,
takellellen,
baletilta
(sambalta)
ja otan
kuvan talosta,
jonka seinässä on sana
Brother, sama sana kuin minun
s a u m u r i s s a n i,
joka ei koskaan pyydä mitään,
ja ihmeellisessä suorao m m el k o n e essani,
tuossa luotettavaakin luotettavammassa
veljessä (siskossa), joka pyytää v a i n
j o s k u s h a r v o i n
l o r au k s e n ö l j y ä
sisällään sijaitsevaan
järveen.
