Jos täytyy saada jotain valmista keskeneräiseksi, on syytä ottaa ottaa itseään
kiinni jalkovälistä mieluummin kuin niskasta.
Maailman kestävin kupla venyy mielettömiin mittoihin.
Poksahtaa vasta, kun sen puhaltaja muuttaa muotoaan
sanojasta ajattelijaksi
ja sitten, loppumisen keskellä, hennoksi rennoksi, luovuttavaksi
tuskin havaittavaksi nytkähdykseksi.
Jäädä ratsastamaan vanhentuneilla kirjoilla,
koska ei uskalla lopettaa.
Meitä on paljon. Meitä, jotka olimme 75-vuotiaita silloin,
kun ruumiimme oli 18 vuotta vanha. Meitä,
jotka olimme 75-vuotiaita silloin, kun
ruumiimme oli 88.
Kaikki täytyy välillä leikata pois.
Siksi haluamme saksia
itse omat hiuksemme kuin videon
aina kun päässämme alkaa olla liikaa tavaraa.
Lapsemme ja vanhempamme jaksavat ihmetellä.
Mutta jätämme alapäähän kaiken, mistä voimme ottaa kiinni.
Kätemme alkavat vapista:
me me, me me, me me me, me me me me.
Lopulta olemme taas alussa niin imevinä ja liukkaina, että meistä tulee
samalla tavalla rohkeita kuin puista.
Taipeet aukeavat lohduksi.
Kaiken voi käyttää uudestaan.
Vammaisen mallina, elävän piirustuksena, kuuntelun nukkumisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.