Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Menen
liikkeeseen.
Luulen
sitä
kir
jak
aupaksi, mutta
siellä myydään
silmälaseja.
Pokia ja kirjoja
on siellä kaikissa tasoissa
toistensa lomassa.
Kysyn löytyykö
kortteja.
Niitä löytyy
takah
uoneesta.
Yhdessä
on
kuva
nuoresta
naisesta
pianon
ääressä,
isoäidistä.
Menemme
pysäkille.
Odotan
bussia
väärästä
suunnasta.
Huomaan vas
emmanpuoleisen
liikenteen vasta silloin.
Mietin, millä laseilla olisin
huomannut
sen heti.
Naiset vetävät käsiinsä
auringolta suojaavat irtohihat
ja lähtevät polkemaan tunnille.
Sambakoulun lipussa on aurinko.
Kuinka kuuma
kesä voi olla, he kysyvät laulaen
ja näyttävät, miten sambaan
pannaan
j-pop-liike.
Aseman pihalla on vesisuihkuja,
joiden alla
istutaan
vaatteet päällä,
jotta jaksettaisiin
matkustaa.
Pumput suoltavat kylmää ilmaa
huoneisiin. Kylpyhuone
muuttuu napin painalluksella
kuivauskaapiksi.
Itsensä saa kuivaksi ilman pyyhettä.
Katson viljelypalstoja junan ikkunasta.
Nipistän itseäni varmistuakseni siitä,
että olen täällä.
Syön edamame-papuja ja itken.
Tuhat vuotta vanha tanssitaide
tarjoillaan eteeni.
Nauratte minulle,
kun sanon, että
ymmärrän kabukia, kyomaita ja bugakua
katsoessani niitä ensimmäistä kertaa.
Ne ovat nykytanssia,
performanssitaidetta
ja musikaali.
Tunne näkyy
puvun värinä,
värinänä.
