Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Menemme Oxford Streetille lukemaan mekkoja
ja Piccadillylle sovittamaan runoja
päällemme. Löydämme puistosta lähes umpeenkas
vaneen polun, joka kulkee viljelypalstojen ympäri
ja seuraamme sitä kolmen kävelevän ja yhden istuvan muodostamana jonona.
"Minne olette menossa?" meiltä kysytään.
"Osaatteko mennä sinne?" meiltä kysytään.
"Onko teillä kaikki hyvin? meiltä kysytään joka päivä metrotunneleissa,
sillä jokaiselle Lontoossa asuvalle
kaupunki on kovempi paikka kuin meille, käymässä oleville.
Matriarkka ja klovni
katsovat museossa toisiaan
lukemassa teosten viereen
asetettuja tekstejä
t
a
rk
ast
i. He sanovat: "Ihmiset tulevat m
use
oon kat
somaan tek
stejä
vielä sitten, kun
kirjat ja vei
stok
set ovat
muuttuneet
näkymättöm
iksi.
He katsovat tekstiä
tar
ke
mm
in kuin
m
i
t
ää
n m
uu
ta. T
arki
mmin
kai
kist
a lukutaitoisista,
jotka käyvät museoissa
katsomassa
lukemista
.
Klovni ostaa viiden punnan kihlasormukset
Tate Modernin myymälästä, sillä
lontoolainen musikaali on hyvinrasvattu kone,
jota nuori yleisö opettelee kannustamaan huutaen.
Nauramme amerikkalaisille.
Heatherst nauravat.
Ympärillämme istuvat ihmiset nauravat lujempaa
kuin me.
Näemme aavistuksen
improvisaatiosta aplodien aikana.
Huuma kestää paluumatkan
metroasema-avaruudessa. Sähkömopoja on
näyttämöllä vähemmän kuin tunneleissa.
Jos
jos
jos kaikki
olisivat tanssineet ja laulaneet
upeasti tuunattujen mopojen päällä maaten
jos
jos
jos
huutaisimme vieläkin.
