Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Ostin viiden punnan sormukset
ja menin kihloihin lasteni isän kanssa
Tate Modernin myymälän kassalla.
Lontoolainen musikaali on hyvinrasvattu kone,
jonka toimintaan nuori yleisö osallistuu huutaen.
Nauramme yhdessä amerikkalaisille Heathersien kanssa.
Näemme improvisaatiota vasta loppuaplodien aikana.
Tanssin historian opettaja ei löydä säröä mistään.
Huuma kestää melkein koko paluumatkan metroavaruudessa.
Invamopoja on näyttämöllä vähemmän kuin tunneleissa.
Kaikki auttavat kaikkia.
Jäämme alukseen etsimään tietä.
Pääsemme ilman vammoja maan päälle
kuljetettuamme sähköpyörätuolia
liikkuvissa portaikoissa
kahdella eri tavalla.
Sen jälkeen kaikki tuntuu yhtä helpolta kuin rytmin tulkitseminen
ja kuumaliimapistoolin käyttö.
Lontoon metro on sambakoulu.
Ääni lähtee matriarkasta ja kantaa häntä pitkin katua.
Passistatekniikan rakastaja-baiana,
kulkueen dramaattinen sopraano,
leijuu oktaavia ylempänä kuin kivet.
Matriarkka on korjannut lipunsuojelijan housut,
ja juottaja on korjannut matriarkan vannehameen.
Meistä kirjoitetaan muistokirjoituksia,
joista emme elävinä tunnistaisi itseämme.
Poistun maalialueelta Mestre Salan perässä
ihaillen ompelemiani pistoja hänen haarasaumassaan.
Sain lapset ja aikuiset nauramaan.
