Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Vasta kun
o lem vat he
lentäneet kuusitoista kertaa
Lontoosta ja Sydneystä Hong
Kongiin, he al a ka vat mme
tutkia jäätiköiden sulamista.
"Let the lichen teach you to dance",
he sano m vat me lukijoille,
jotka tekevät jäkälästä
seuraavan mestarinsa.
"Rakenteet eivät osaa lukea",
sano m vat me
ja ala ka mme vat
lukea rakenteille
ääneen
kent
illä.
Hän istuu au
tossa pelkäämässä
räjähtävää rengasta,
sillä hänellä on loma.
Loman jälkeen
hän menee suu
reen saliin
kieltämään r
enkaat, rekat, oh
ittamisen j
a p e urat.
Sitten hän istuu
transit-hallissa
pelkäämässä
ihmistä, sillä
h ä n
ellä on työ.
E n n e n
seuraavaa
lomaa
h ä n
menee suu
reen saliin kieltä
mään
ku
l
kemi
sen.
Liu'umme kaksitoista vuotta sitten tehtyjen
loivennusten päältä jurnuttamaan uusien suojateiden
reunakiveystä vasten.
Jäämme tielle
istumaan. Olemme yhtä mieltä
niin kauan, että suunnittelijat
pystyvät kuvittelemaan istuen liikkuvat
ylittämään katua ilman apua.
Vasta sitten palaamme turvaan
miljoonien liikkujien paralympiakaupunkiin.
Koirien saarella
esihenkilöt syö
vät ja juttele
vat toimi
storake
nnu
sten
väli
ssä
olev
alla pen
killä. "Sinä
saat luva
n olla
olem
atta
tek
emi
sissä fas
isteja ään
estävän
äitisi
ja hä
nelle
ka
rju
van
isäsi k
anssa",
sanoo
vaale
apuk
uine
n tu
mma
pukui
selle.
"Kiitos",
sanoo
tumm
apuku
inen v
aaleap
ukui
sel
le.
"Pys
yn
mielu
ummin
liian vai
kal ke liis
as sa
kaup
ungi
ssa ja
tässä p
ahan
tunt
ui
se
ssa
puv
ussa
kuin
heis
sä."
