Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Rouvaskansa kantaa ympärilleen kertynyttä massaa
tietokoneiden ääreen joka päivä
ja antaa nilkkojensa paisua.
"Tarvitsen apua!", se huutaa. Ja se tarvitsee koko ajan enemmän apua,
mutta kieltäytyy ompelemasta
poisheitetyistä sanoista kertakäyttömekkoja
ja juoksemasta niitä kantaen pakoon.
Iho umpeen, Kaali.
Nyt puhuu se, joka ei ole koskaan aiemmin puhunut,
se kaikkein oudoin, ja se kaikkein sivistynein,
jonka äidin Kaali keitti elävänä, kuori
ja söi juhlissa ja joi viinaa päälle.
Nyt puhuu hiljainen niljakas.
Kuuntele! Urheiden ideoiden
arka pulputus meriajokasniityllä alkaa.
Veneistä pudonneet, lihalla ja hiekalla täytetyt
kaalikäärylepommit
räjähtelevät keskellä
simpukkayhdyskuntaa.
Kaali haluaa
tieteisfiktion kauhua
koko perheen tapahtumaan.
Kun herranaiset käyttävät sanaa romantiikka,
narrit silittelevät heidän öljystä kiilteleviä sulkiaan.
Kun narrit käyttävät sanaa romantiikka,
ne haukutaan yleviksi.
Ei narri saa koskaan paljastaa herranaisen
tietävän merestä vähemmän kuin se.
Ennen romantiikkaa tarinat punotaan.
Narrit ryhtyvät taas kerran miimikoiksi.
Herranaiset silittelevät palvelijoiltaan kuulemansa tarinat.
We will kill your dahlings, he sanovat.
Kan
namme kirjoja
kaatopaikalle
ja kannamme
kirjoja poltetta
viksi jätteenä.
Askartelemme poistetuista
kirjoista siilejä. Runot
taipuvat
energiaksi
ennen
las
laskeutu
mistaan
vuorina
helman
alle.
Ne, jotka eivät osaa keskittyä
mihinkään
y
h
t
e
e
n,
saavat oman kymmentaiteensa
ja kilpail u t a p
ah
tu m a t,
joissa he
nostavat
pariskunnilla täytettyjä
matkailuvaunuja ilmaan.
