Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Ajanlaskun alkuun oli matkaa 2200 vuotta.
Kirjaan oli matkaa paljon enemmän,
kun savi suostui muistamaan naisen runot,
kun Enheduanna kirjoitti työkseen.
Kirjailijat kirjoja edeltävältä ajalta
ja kirjailijat kirjojen jälkeiseltä ajalta
polkevat dreijaa.
Kirjoilta näyttävät hatut (mekot)
ja mekoilta näyttävät kirjat kasataan
ringin keskelle
majaksi. Uuniko siitä tulikin?
Tu li lau lu.
Unohtaa, miten tehdään mekko.
Unohtaa, miten hitsataan. Unohtaa vaunun kokoaminen.
Vaunu on lavaste, jonka kannessa klovni unohtaa.
Kerron teille nyt,
että sen osat ovat Tokio, Lontoo, Rooma, Turku, Mynämäki ja Tokio.
Ne voi vielä ostaa ja myydä.
Tans siru nous
on
kurkussa,
arvauksena ja lämmittelynä,
muovautumaisillaan
olevana kulkueena, rivejä
koossa pitelevänä
kylkihengityksenä,
jotka voi muist unoh taa.
Alku on aina helppo.
Riodejaneirolaiset tulevat nauramaan teille,
kun puhutte heille Brasilian portugalianne, brasilialainen opettajamme sanoo
Joensuussa. Riodejaneirolaiset ovat sellaisia, hän sanoo.
Ja he tulevat matkimaan teitä rumasti
ja keksivät teistä vitsin.
Sambankin alku on helppo. Täytyy vain pysyä liikkeessä.
Turkulaiset tulevat nauramaan, kun näytän heille
aloittajien samban muualta kuin Turusta,
vaikka sambaajat ovat kansa kaupunkien sisällä,
jumissa
lattiaa vasten,
kotiensa rajoille kotinsa pystyttäneinä.
Mentyämme kaksi kertaa väärälle raiteelle löydämme junaan,
jossa nuoret tirskuvat hysteerisinä.
Sydänrumpu pyytää meitä olemaan hetken hiljaa.
Ja me vain olemme ja emmekä tee mitään.
Mutta kaikessa liikahtamattomuudessamme
kihisemme jo iloa,
sillä kuulemme,
että Sumida kestää sambamme kovuutta ja pehmeyttä.
Hyppäämme liitoon ilman peilejä,
ja hikeä lentää soittajien kasvoille. Mitäs tulevat
niin lähelle.
Illalla aivastan,
ja Shinjuku hiljenee pöytämme ympärillä,
sillä vain moukka aivastaa ravintolassa.
Klovni haluaa tanssia ringissä.
Se jynssää koulunsa peilit kiiltäviksi,
jotta yksi rinki näyttäisi kahdelta.
Klovni meinaa pyörtyä riviin,
sillä samba on klovnille kova.
Puhdas peili näyttää, miten kova.
Vapauden koulun saleista on purettu peilit pois.
Soittaja on tanssijan peili, tanssija soittajan peili.
Meillä on junassa tänään viisi laulua,
sanoo konduktööri klovnien noustessa kyytiin.
Laulua! huutaa Ellen. Vaunua! huutaa Esteri.
Julma enkeli latelee keyboardista teesinsä.
Sisäinen lapsi kantaa vastuun laulamisesta.
Klovni vain kelluu klovnin rinnalla paikasta toiseen.
Suojukset lentelevät mikrofoneista,
vyöt irtoavat, aika liukastuu.
Improvisaatio sietää niitä, jotka sietävät improvisaatiota.
Pöhköys on rehellistä työtä.
Pää täynnä
fantasioita ompelen kimonoita.
Nämä fantasiat osaavat olla riveissä ja ringeissä,
ja ne ovat olleet niissä niin paljon,
että tunnistavat toistensa
lantiot ja takapuolet
paremmin kuin toistensa kasvot.
Illanvietossa paperittomat
ragdollit saavat hepuleita.
Fantasiat nauravat kaiken
puurtamisen ja sitkeyden
sohvan alle.
Ne räkättävät ja hihittävät
saamatta jääneet kunniamaininnat
ja anteeksi antamattomat
maininnat
pöydän alle
paperittomien
ragdollien seuraksi.
Fantasiat tietävät:
eläimen
aisteilla
pärjää
siihen asti, että
Tokio muuttaa Turkuun.
Se, miten
minulle
ollaan, ja
kuinka olen,
on yhteinen pyörre.
Megametropolin samba-asukkaat
ovat ottaneet kainaloonsa
pikkuriikkisen,
ja tässä
sitä nyt
mennään.
Pyörin, siis olen.
Rytmi
avau
tuu,
kun
ryhtyy
rytmiksi.
Ja jo ovelta näen,
että Sumidassa baiana pyörii
eri tavalla kuin Turussa.
Katson mallia hänestä,
joka on pyörinyt
kaikkein vähiten.
Ja sitten
pyörittelen silmät, kädet
uneen ja hereille.
Klovni on tanssinut
peileihin päin
niin paljon, että
siitä on tullut
kova ja kestävä.
Nyt klovni on vetäisty
rinkiin, joka sanoo:
Olet me sellaisena kuin olet.
Se vaatii toisenl
aista kovuu
tta, ke
stävyyttä.
Tännekö asti
piti tulla?
kysyy
klov
ni.
Pimenevä Shibuya on ikkunasta katsottuna uusi laji.
Ylitämme ensin kävellen ja tuolilla,
sitten liikennevälineessä
risteyksen, oman ymmärryksemme.
Nyt kyytiin tulee toinenkin pyörätuoli.
Sen käyttäjä komentaa kuljettajaa
lähes äänettömästi,
sitten äreästi ja lopulta itkien
Ei! En halua turvavyötä!
Korvanapeissa soi, ja naputan
sormella istuimen pintaa.
Matkatoverimme ja me
ylitämme risteyksen toisensa jälkeen ilman vyötä
ja laulamme
pa ra
ramm para
pa ra
ramm para,
para mmm
pa ra,
para mmm
pa ra,
mm para
mpa
mpa
pa ra
mm para
mpa mpa
para
mpa
ra m pa ra
mmmm
parampa.
Ra mmm
para
mpa
ra mmm
para
mpa
ra.
Aloin
juurtua
vapauden
koulun ilmaan,
sen mahaan ja maahan,
sen mereen ja pehmeään liekkiin,
jo astuessani saliin,
sillä klovni
osaa
kuunnella.
Vältin
menemästä
eteen,
keskelle,
paikkaan,
jota tarjottiin
urheilijalle.
Sivusilmälläkin
näki
iskujeni raivon.
Miten kovilta
tunneilta tulet?
minulta kysyttiin
tanssimalla,
soittamalla.
Ilmestyä harjoituksiin
ja tulla kohdelluksi tulevana kuninkaallisena.
(Sellaista ei opetettu kotona.)
Kaikkein uloimpana värisee soittajien rinki,
kaikkein sisimpänä tanssivelhojen.
Sumidaan asti piti tulla
kokemaan tämä
kolmella kehällä annettava
hoito,
jossa muotoaan hakeva
saa ratsastaa aalloilla.
Se saa näyttää, mitä se osaa.
Sen annetaan valita.
Sitä kannatellaan loppuun asti,
ja siltä vaaditaan kannateltuna olemisen
kestäminen. Se
nuollaan ja taputellaan
otsasta päkiöihin,
kiiltäväksi ja säteileväksi.
Vapauden koulun jumalaisesti tanssiva,
ihana lipunkantajanainen
tuo tuolin ja laskee sen viereeni. Istun,
mutta hän hätistää minut huvittuneena pois,
sillä hän toi tuolin laukulleni, ei minulle.
Tanssijoiden ja soittajien reput
ovat rivissä lattialla seinää vasten.
Vasta kun lihakset alkavat
hiljaa huutaa apua, minä lasken
takapuoleni vasemman reunan
varovasti
sen tuolin reunalle,
jolla kunniavieraslaukkuni istuu jo
hihnat levällään keltainen Amnestyn pinssi
loistaen harmaata pintaa vasten.
Tanssiiko vapauden koulu
koskaan
kadulla
laukkujen,
naisten
ja miesten
tas
a-a
rvon
puolesta,
minä
kysyn
tanssien,
takellellen,
baletilta
(sambalta)
ja otan
kuvan talosta,
jonka seinässä on sana
Brother, sama sana kuin minun
s a u m u r i s s a n i,
joka ei koskaan pyydä mitään,
ja ihmeellisessä suorao m m el k o n e essani,
tuossa luotettavaakin luotettavammassa
veljessä (siskossa), joka pyytää v a i n
j o s k u s h a r v o i n
l o r au k s e n ö l j y ä
sisällään sijaitsevaan
järveen.
Naiselle, joka näkee toistuvaa
unta saastaisesta vessasta:
Menet ovesta sisään. Joku on saanut
kongressipaikalla sellaisen hädän,
että koppi on räjähtänyt.
Sontaa on käsittämättömän paljon
ja se on lentänyt seinille merkillisellä voimalla.
Miten tämä on fyysisesti mahdollista, mietit
ja löydät tilaa tarpeillesi yhtä kerrosta ylempää.
Joku siistii kopin seuraavaksi päiväksi. Joku
huuhtelee kaakelit Hanoissa,
koskee jonkun toisen kipuun
ja pesee sen pois.
Kukaan muu kuin sinä
ei uskalla mennä
siihen koppiin enää.
Palaat Barcelonaan.
Pyyhit takapuolesi omaan esitelmääsi,
koska lentokentän vessasta on paperi loppu.
Bishop vaivasi runojaan
kokoelmien muotoisiksi.
Kääntäjä valitsee itsensä
näköiset, yhden ulkopuolisen
ja yhden kokoelman kirjaansa.
Etsimme Japania Matkakysymyksistä,
sillä Japanimme on Brasiliassa ja
Brasiliamme Japanissa.
Pinnan alla on aina karvaista jazzia,
hiirentappajien kappaleita,
Rikkaruohon kuuloisia sambaunia,
vapauden koulun vastauksia
yhtenäisyydelle.
Kun kadulla tulee vastaan
Palestiinan puolesta etenevä
mielenosoituskulkue,
on painettava
nappia, hyp
ättävä ulos bussista
ja mentävä mukaan. On
jatkettava kotimatkaa
vasta sen jälkeen,
ommeltava
jalkakoruihin
kuminauhat
nopeammin
kuin ajatteli
pystyvänsä,
meikattava
ja puettava
ja tanssittava
työväentalolla
sambaa, sillä
sellaista on
samban ilo.
Ihmiset täyt
tävät vielä
vuosia ja
kutsuvat
toisensa
juhlimaan.
On us
kallettava
katsoa tal
lenne ja nähtävä
korkokenkien päälle
isketty huojuva nakki.
On osattava nau
raa ääneen
ja toivoa
seuraa
vaa
kei
kk
aa.
Kaiken
ehtii,
mikä
on tär
keää:
lukea
Bishopin
Hirven, ker
ätä mustahe
rukat, tai
ttaa mat
kat
ilman
kulkueita.
Ajattelen Japania koko ajan.
Ajattelen vaaleja ja Shinjukun
kadulla kampanjoivaa ehdokasta.
Ajattelen julisteissa poseeraavien
ajatuksia siviilien
näännyttämisestä
nälkään. Ajattelen
Palestiinaa ja Suomen
ministereitä kulkemassa
kokouksesta kokoukseen
huppu päässään
ja viikate puseron
sisällä piilossa.
Poimin viinimarjapensaan tyhjäksi
samalla, kun ajattelen sambaa Japanissa
ja Japania sambassa. Nostan perunoita
ja panen ne kiehumaan.
Ajattelen laulajaa
kysymässä, kuka minä olen.
Ajattelen tulevan passistan pyörivää rintakehää.
Ajattelen tamborimin soittajan iloisia kasvoja
ja jomotusta hänen kädessään.
Ajattelen lipunkantajan suoraa selkää.
Ajattelen lipun suojelijan ojennettua nilkkaa.
Ajattelen sambistan hyppyä,
joka on juuri sellainen
kuin sen pitää olla.
Ajattelen kyykkyyn
laskeutuvaa lasta
Gazassa ja
kipua polvessa.
Ajattelen kaikki
vapauden
koululaiset
työpaikoilleen
ajattelemaan
Gazaa ja sambaa
maanantaina.
Perkaan perennamaan rikkaruohoista.
Kumoan ruohot kompostiin.
Ajattelen baterian johtajan nuoruutta
ja chocalhoa, joka hajoaa kesken soiton
ja leviää tanssilattialle.
