Vuoropuhelun jälkeen
hän kulkee aina samaan suuntaan
kuin kotiinsa, varmempana kuin koskaan. Luettelot lepattavat
käsien jatkeina tuulikoneiden puhalluksessa.
Hän haluaa taiteen naisena, vammaisena, outsiderina,
blogina, yhteisönä, vihaisena, suuntauksen mukaisena vähemmistönä.
Hän nostaa työt ylös kuin painot ja sanoo matalalla äänellä:
katsokaa, miten voimakas olen.
Vastaamme: olemme vain taidetta.
Ja sitten joku aina vähän rakastuu
hänen määrittelyvaltaansa. Mutta hän sanoo: Tämä kun ei ole uskonto.
Ja jatkaa: Enkä palvo.
Niinpä suurinta osaa ei ole. Ja yhtäkkiä on vain mekkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.