Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Klovni haluaa oppia 1980-luvun kädet,
1920-luvun jalat ja 1970-luvun lantion.
Mutta valkoinen muisti ei ulotu niin kauas.
Luokka ruuvaa itsensä yleisön ja soittajien väliin.
Kapina, perhe, kutistuu kouluksi.
Samba ei suostu siihen.
Se haluaa valita itse omat sivullisensa sielläkin,
missä se on sivullinen.
Jos aurinko menee rikki,
käsien liikkeillä ei ole mitään väliä.
Klovni näkee, voiko auringon korjata.
Se avaa kallon tai kehän, paikkaa putket
ja sanoo: Nyt olemme taas yhtä.
Narri tulee pilvien sisältä sanoen:
välissämme on galaksi.
Liian aikaisen, liian myöhäisen
ja liian oikean narri suurentaa
ja hieroo entisen ja tulevan naamaan,
pehmeään, kovaan.
Mutta tanssi on silmä verkossa
ja verkko.
Olemme kaloja. Uimme syvemmälle,
jos narrin aurinko paisuu.
Klovnit tutkivat samboja, rumbia ja rampoja,
sillä tutkijakovneilla on kolmet kasvot.
Yhdet ovat edessä. Ne katsovat eteen. Kahdet
ovat pään päällä tasapainon vuoksi.
Ne katsovat yläviistoon oikealle ja vasemmalle.
Niillä klovnit näkevät asumisyksiköiden ja laitosten lisko-livet,
joissa liike keskustelee äänen kanssa.
Niitä kolmikasvoklovni tutkivat hyvin.
Kokeissa liike on sirkuslisko, jota klovnit
pelkäävät. Ääni on liskon laki.
Mestarit sanovat: Uskaltakaa olla vapaita.
He näkevät, millaisia liskoista tulee.
Vain poliisit pelkäävät klovneja.
Verkkosarjakuva
saa oman tapahtuman, juhlan,
jossa klovni saa
pitää avainta,
viedä ihmisiä lukittuun
huoneeseen,
juosta
portaita
ylös
ja alas ja
näyttää tietä hissille.
Verkkorunouden tekijöiltä
puuttuvat omat päivät.
Ei se mitään.
Annetaan runojen
juosta aamuisin
ja iltaisin port
aita ylös ja tans
sia niitä alas.
Sambassa fe
miniininen tyyli on
kova ja mas
kuliininen
tyyli pehmeä.
Klovni tulee
jähmet
tymään
poseerauk
seen vasta
seitsemä
nkym
men
tä vuotta
sen jälkeen,
kun se on
on lopetta
nut juok
semi
sen
ja
tans
sin.
Valkoisessa salissa valkoiset kivet hiovat toisiaan.
Rampa käy kuiskimassa vielä näkymättömän
roson korvaan:
Me tarvitsemme sinua, vaikka sinä
et tarvitsisi meitä.
Lähetämme kutsun.
Talutamme ovesta sisään.
Halaamme. Autamme tulemaan esiin.
Kuorimme kaiken turhan pois,
vaikka jokin mennyt,
tuleva uhka, tekee meistä pieniä.
Silloin rososta tulee
esitys.
Pehmeän ja kovan
tuolle puolen
asettuva sitkeä kirjo.
Perhe on pehmeämpi ja suurempi
kuin kovan menon pehmentämä omaväki.
Tanssin uuden ajan kummi on entinen kova,
joka hakee muun kuin oman
kotoa ja tuo hänet tunnille.
Tanssin uuden ajan kummi on tuleva kova,
joka hakee muun kuin
vieraan kotoa ja tuo hänet tunnille.
Sankarivanhemmat
ehtivät juuri ja juuri
johonkin lämmittelyyn.
"Mikä tekee kivestä suuren", kysyy klovni.
Kirjo.
Mutta voittaja hautaa sen vahingossa,
kumittaa pois ilman menoja.
Äideiltä ei voi vaatia liikaa.
Katse pidetään tulevassa kulkueessa,
symmetrisinä kulkevissa
keskellä vierivissä valkoisissa kivissä, niissä,
jotka ohjaavat
toisiavalkoisia
symmetrisiä kiviä vielä symmetrisemmiksi.
Nyt hiotaan timantteja!
Ihmetellään ääneen, miksei kirjo löydä perille.
Mutta eri puolilla maailmaa syntyneiden
hahmoparaati lähiössä on täynnä.
Ompeleva, liimaava ja leikkaava
sitkeä pehmo kysyy, miksei tämä paja voi jatkua
vielä tunnin. Toisessa ajassa
ruskeat rosoiset kivet ovat nauraneet
ja ommelleet valloitettua maata,
eikä rampa klovni ole meinannut saada heitä
lähtemään takaisin kotiin.
Rampa klovni kutsuu pehmeitä kiviä saliin.
Ne hymyilevät epäsymmetristä kivihymyä.
Klovni menee sivuun, ja pehmot improvisoivat sooloja.
Rammat tuovat rammalle herkkuja
olematta äitejä.
Voittajakoulussa
symmetrisinä kulkevat kivet
hiovat toisistaan timantteja ja kysyvät,
miksei kirjo löydä niitä.
Sirkuksen ylläpito vaatii toivoa.
Klovni pakottaa kaikki pesemään hampaat.
"Hyvästä tuli paha", aikuiset vauvat itkevät.
Klovnien omat naisvauvat,
nuo heidän itsensä kasvattamat lapset,
lyöttäytyvät hampaat pestyään
yhteen
vauvoiksi palanneiden, irtohampailla
jonglööraavien isovanhempiensa kanssa.
Klovnit tarkistavat ulkonäkönsä kaikista
peileistä näkemättä aukkoja kalustossa.
Kaikki lentävät sirkuksesta ulos,
sillä oman kodin ylläpito vaatii toivoa.
Koulun ylläpito vaatii toivoa.
Vain samana ko
koonpanona
pysyminen vaatii toi
vottomuutta huomattavasti enemmän kuin
lähes huomaamatta ohi liukuvien
torahampaiden
houkuttelu
kouluun,
sirkukseen,
kotiin.
Meille sanotaan, että kaikille opetetaan kaikki.
Että mitään salaista tietoa ei ole. Silti kokeessa
kukaan ei esiinny ilman jalkoja
tai käsiä.
Käsittelemätön suru
tekee kuvioista pieniä
ylpeästä harjoittelusta
huolimatta.
Hengittämisen opettelu
odottaa vasta tulemistaan.
Ihmettelemme, miten paljon voimaa
pitää panna samaan kohtaan,
jotta syntyy kulma.
Syntyy kyynel, syntyy ruusu, syntyy aurinko.
Uusi on syrjässä
keskellä kaupunkia,
niin keskellä, ettei se
vielä näy kuvassa.
Mutta pyörien päältä,
hennalla koristellusta kädestä,
virkkuukoukusta ja silmäneulasta
lentää jo suukkoja,
kun uusi taval
lisuus kulkee
kohti. Erään
vapauden
koulun
salis
sa
on
peilit
mutta
vain
siksi,
että
sali
tuntuisi
suuremmalta.
Osa klovneista oppii uutta vain koeviikon
lähestyessä. Osa taantuu.
Peileistä näkyy toisia peilejä.
Klovni etsii joka sunnuntai yhteyttä.
Mutta soittajat katsovat tanssijoiden ohi.
He katsovat sivuun. Siellä on heidän johtajansa.
Vapauden koulussa soittajat katsovat tanssijoita
katsoessaan johtajaa,
sillä johtaja seisoo tanssijoiden keskellä.
Tanssiva klovni kirjoittaa ylistyslaulun,
kun häntä pyydetään esittelemään itsensä
ennen koetta.
Virallinen
samba on täynnä oodeja.
Epävirallinen on täynnä koodeja
meille, jotka näytämme kokeille kieltä.
Klovni pitkästyy kongressissa,
mutta se lennättää lap sen sa Turusta Tokioon
kertoakseen heille, ettei ihmisiä tarvitse pelätä.
Pitkästyminen on siedettävämpää omassa sängyssä
kuin luentosalissa.
Nyt lapset haluavat oppia japania. Ne
ovat kiinnittäneet lapuille kirjoitettuja
merkkejä wc:n oveen. Ne haluavat
tehdä šintolaisuudesta esitelmän.
Ja klovni lennättää lapsensa Tokioon
kertoakseen, ettei puhumista tarvitse pelätä.
Ja lapset lentävät ja oppivat puhumaan
japania. Ja ne lennättävät lapsensa
Turkuun
kertoakseen,
ettei pitkästymistä
tarvitse pelätä.
Sambaruno
vaatii sanoilla kikkailua,
sillä soolossa pitää olla nopea jalkakikka.
Käsitteitä on pyöriteltävä, sillä soolossa
on pyöritettävä lantiota ja rintakehää.
Runo vaatii oudon muodon jul
keaa esittelyä, sillä soolossa
pysähdytään posee
raukseen. Vain
s i l l oin
katsojat
ehtivät
ihailla
pukinetta
kuin runoa.
Samba vaatii
halvaantumista,
havahtumista.
Se on runon perusaskel.
Tehtävien keksiminen on klovnerian korkein muoto.
Siksi tanssiva klovni opettaa
vain itseään teknisesti taitavampia klovneja.
Hän voi mennä sivuun ja nähdä tarkemmin,
mitä tanssi on
putoamatta, pudottamatta ketään
taiturin ja saiturin väliseen kuiluun.
Kuninkaalliset paljastavissa asuissaan
hallitsevat kuvaa:
peilisalia, katua ja näyttämöä.
He palvelevat maksavia asiakkaita nauraen.
Klovni on käynyt ahkerasti tunneilla, ja hänestä on tullut hyvä
paljastamisessa.
Samban koti on keskellä ei-mitään.
Tulevan kuninkaan koti on laitos.
Klovni kulkee peilisalista laitokseen
ja laitoksesta saliin.
Hän kuljettaa naurua ja tekniikkaa
kummallakin lapaluullaan
klovnin tarkkuudella.
Naurua ja tekniikkaa putoilee matkan varrelle,
sillä oikea luu on ylempänä kuin vasen.
Tuleva kuningas
ei edes huomaa opettajansa halvausta.
Silmät loistavat. Huomenna ne tutkitaan.
Mikä on koti, kysyn. Kaksi lasta vastaa.
Pitää olla leluja, kuumaliimapistooli,
huopaa ja sakset. Pitää olla nappikset.
Kylpyhuoneessa voi olla upeat kaakelit.
Vanha nainen lisää: olohuone on täynnä kukkia.
Sitten soi samba, ja lapset tanssivat
kukat seinille, kaakelit kattoon, lattiat
täyteen saksia ja huopaa nappisten sisään.
Huomata vanhemman ihaileva katse
samban kotona,
entisessä sairaalassa, jossa on nyt leiri.
Rampa sambista haltioituu
junan lujasta ja pehmeästä voimasta.
Iso nainen juoksee kovaa, ja koko rata kumisee.
Iso mies piirtää. Hän piirtää itsensä kirjaan
nuorempana, laihempana ja pitkähiuksisempana
kuin on. Piirtää itsensä menneeksi, tulevaksi.
Mies istuu ja sanoo, ettei kilpaile juoksussa
vaan piirtämisessä,
ja nainen harjaa ja pyyhkii
hänen etupuoltaan huolellisesti
ennen valokuvausta.
Ram sam ram sam ram sam ram.
Bapab ba, pab ba, pab ba, pab ba, pab ba, pab ba, ba.
Laulava sambista osaa piirtää
vain jaloilla. Hän piirtää lattiaan
kaarevilla viivoilla kuvan siitä,
mitä
kova
pyyhkiminen
tekee
(ki
rja)
pa
reil
le,
au
kea
mille.
Sambaa tanssiva rampa kiipeää ja laskeutuu
ja näyttää tietä hissille,
näyttää tietä laskuun ja nousuun
paremmin kuin istuu salissa kuuntelemassa puhetta.
Tanssija kulkee ylös kulkeakseen alas,
ja se kulkee alas kulkeakseen,
kukkiakseen,
kantaakseen savea,
rakentaakseen talon,
pestäkseen mekon,
ripustaakseen mekon kuivumaan
ja kurkottaakseen,
sillä rammassa
on laskeutumisen ja nousemisen,
avautumisen ja sulkeutumisen
voima.
Teen kolme sooloa havahtumisesta,
halvaantumisesta, protestina
halullesi käyttää sanaa halvaus
kuin et olisi koskaan kuullut
halvaantuneen tanssivan,
protestina halullesi sanoa rampa
kuin et olisi koskaan nähnyt ramman
sanovan rampa.
Päätä pyörivin liikkein hierovat käsivarret.
Roikkuva ylävartalo.
Alas retkahtava käsi,
terveraajaiselle niin vaikea,
lähes mahdoton oppia.
Kiihkeä käsityökohtaus, jossa vaippoja leikataan
suikaleiksi ja jossa
niistä ommellaan sambistoille hikeä imeviä mekkoja.
Juuri synnyttäneenä
tutkailen synnytysvuodeosaston alusvaatteita.
Ne tuntuvat siltä, kuin Saksan
demokraattisessa tasavallassa toiminut
naisvankila olisi lahjoittanut ne käytettyinä,
ja me käyttäisimme niitä yhä, kaksikymmentä vuotta
Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen.
Nämä voisivat sopia halvausta käsittelevän
tanssini puvustukseksi, ajattelen ja luen lisää
John Callahanin sarjakuvia osastolla,
jossa on liian vähän hoitajia ja vierailijoita
katsomassa
minua
tanssimassa
sängyssäni sambaa.
Tuijotan häntä yhtä hämmästyneenä
kuin Beija-Florin karnevaalikulkuetta
vuodelta 2025. Vammaista
ei saa tuijottaa paitsi jos on itse
vammainen. Sanon, että olen
hämmentynyt mutta en järkyttynyt, sillä
hänen persoonansa loistaa "tuon" läpi
- niin minä todella sanon -
ja heilautan kättäni
häntä kohti.
Hänen uutta
asentoaan,
keltaista
pyjamaansa,
virtsapussiaan
ja upouusia käsiään kohti (tai hänen entisiä
käsiään, jotka toimivat nyt uudella
tavalla). Ja kysyn onko hänellä
piirustusvälineet osastolla.
Ja hän kertoo, että on.
Ja että kädet toimi
vat nyt toisin. Kul
kuetta kuuluukin
tuijottaa. Ja hän
kertoo
päärynästä,
joka löytyi
erään po
tilaan
alta.
Ja
me
naur
amme kädet
kippurassa. Ja
ajattelen, että
hänen jos jonkun
kaikista piir juok
tä si jis jois tä ta
on nyt jatkettava
piirtämistä, sillä piir
täminen on vähän kuin
juoksemista silloin, kun
jaloilla ja käsillä on
uusi oma tahto.
Vierellämme
iäkäs mies
liukuu kant
tiinista kohti hissejä
ilman housuja.
