sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

58




Kukkakuvioisesta kankaasta tehdyllä käärmeellä
on lupa puhua kuolemasta lapsille.

Elämä on kiva paikka, sanot
ja yrität löytää asennon, joka ei satu.

Ja katsoessamme lopun virkeyttä huoneessa
ihmettelet, miksi nauran vasta kotona.
Se on uusi tapa itkeä, ehdotan.

Mutta kuolema ja sinä sanotte yhdestä suusta:
et ole oikeasti vielä iloinen etkä surullinen, sinä vain esität.

Laskeudun matolle, että näkisin
vähemmän järkyttyneenä
käärmeen perspektiivistä tämän vanhan tanssin.

Karvat värähtelevät,
kynnet jatkavat kasvamista,
korvat tuottavat vaikkua.

Tämä on paljon monimutkaisempaa kuin runous.

Osaisinpa käydä läpi vastaavanlaisia järkytyksiä,
mädättää vanhan minäni.

Kuolema huomaa, että yritän vakavasti ja kysyy:
näinkö vähään elävä ruumis pystyy.

Ja nyt sinäkin panet uuden vaihteen päälle.
Puijaat minua ja käärmettä, puhut epävirallisia,
pehmeitä kovuuksia, kokonaisina nieltäviä,

mikä auttaa heti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.