Hanna Väätäisen runoja. Jos luet blogia kännykällä, käännä näyttö vaakasuoraan.
Neljäkymmentäkahdeksavuotiailla hakijoilla
on 62-vuotiaiden kasvot,
mutta käppyräisen käteni selkä on niin sileä, että hätkähdän.
Hätkähtäisinpä nähdessäni ompelijan palkkani.
Kun kädestä loppuu ompeluvoima, siitä tulee
terävä kulma tanssiin.
"Miksi vain lääkäriksi opiskelevat
ja heitä opettavat puhuisivat palkastaan niin äänekkäästi,
että se kuuluu aina tanssilattialta ompelimoon?"
käsi kysyy.
RIP (Republican putinist) haluaa
nimetä
Mos
c
ow
Cityn
Manhattaniksi. PIR (Putinist republican)
haluaa nimetä Manhattanin Moscow Cityksi.
Jokaisessa aulassa pyörii sama visailu.
Katsomme
ruu
tu
ja,
sairai
den
sup
errikk
ai
den kä
sittele
mättä jää
neitä tunteita.
Elämän mittainen keräilyharrastus on nimeltään kuolinpesä.
Seinät on päällystetty sanasarjoilla. Kaikki otetaan alas.
Kaikki sivut revitään irti. Kirjoja
osaa tehdä sarjoista vain kaavanosia ja kangasta.
Hän ompelee helmaan tarinan.
Kirja on mekko.
Balettini on yhtä timanttisen epäsymmetrinen kuin sambani.
Tulevaisuuden unipuku tekisi niistä symmetrisiä. Se olisi
onneksi naamioitunutta epäonnea!
Kahdeksanvuotias tulee vierailulle pilli mukanaan.
Hän, joka puri minua kerran. Se oli epäonneksi
naamioitunutta onnea!
Menemme puistoon leikkimään urheilua.
Kolme kertaa sata metriä, ehdotan.
Hän puhaltaa pilliin ja ottaa ajat. Sitten hän haluaa minun
hyppäävän hiekkakasaan. En suostu. Hän haluaa
minun juoksevan kentän ympäri. Miten kaunis
olen kovassa juoksussa! Tämä lapsi
on johtaja.
