Hirviö
löysi positiivisen vammaisidentiteetin.
Niin positiivisen, ettei hän
tule ikinä löytämään
mitään vikaa
siitä.
Itsenäisen
elämän liike!
Olemme valmiita
keskustelemaan hänestä.
Hirviö
löysi positiivisen vammaisidentiteetin.
Niin positiivisen, ettei hän
tule ikinä löytämään
mitään vikaa
siitä.
Itsenäisen
elämän liike!
Olemme valmiita
keskustelemaan hänestä.
Alamme pitää
luonnonlakina
huoneista kuuluvaa huutoa.
Käymme vastaanotolla puhumassa siitä.
Ihmettelemässä.
Isämme eivät käyneet.
Puhumassa. Ihmettelemässä.
Eivät isiensä isien huudosta.
Kysymme. Jostain
tuo
vankkumaton
rakkaus
huutoa
kohtaan
on tullut.
Tuo posi.
Kuuletko,
itsenäisen elämän liike!
Haluamme
itsenäisen
elämänsä huutajille
liian kovaa koulua,
liian kevyesti pehmustettua,
haluamme viedä heiltä kohteen pois.
Haluamme
äideille
vapautta.
Silloin näemme
onko posi
niin
kova, niin posi kova,
että
se
pärjää.
Tulemme lattialuukusta ja kattoikkunasta.
Tul emmetu lemme tule mme
edestä. Takaa. Sivusta
uudestaan ja uudestaan
tuomareiden eteen.
Unessa un essau nes sa
olemme muusia
kulkueessa.
Päämäärätön
joutenolomme liikkeessä
lähenee
maratonia.
Ja kun soolot päättyvät, kumarramme yleisölle,
Freudille ja Jungille.
He uskoivat aluksi joka liikkeen.
Nyt Freud ja Jung tanssivat
ja kumartavat naisille, jotka luottivat isiin.
Äänet rätisevät
fonografista ja gramofonista, vanhentuneet
lau lut.
Mestarit keksivät aina uusia tapoja seurata.
Se on pelkkää teatteria,
sanomme politiikan eliitin puheista.
Vesimelonimekot vyöryvät kadulle.
Äidit laulavat kesästä.
Sambakansa kuulee ja näkee sen,
vaikkei kuulisi eikä näkisi.
Vapauden koulu tietää, kenet se haluaa vapaaksi.
Osaamme hedelmäkieltä. Pelkkää teatteria,
sanoo eliitti.
Kun hidasta naista
luullaan varkaaksi
siksi, että hän on juuri tullut taloon
hänestä tulee talo,
glitterillä päällystetty,
aidompi kuin vajoavasta rakennuksesta,
jonka ohi ihmiset kulkevat näkemättä sitä.
Ja hänestä tulee
jokaista
talossa edes takaisin
ilman hissiä ontunutta harmaata,
tapettiin kadonnutta rampaa todempi rampa,
nolompaa katsottavaa kuin tanssikohtausten ontuvista feikeistä.
Runot vain nauravat kirjoille, joihin sattuu.
Ei noin saa tehdä, kirjat huutavat.
Teidän pitää olla osa meitä, ne huutavat,
kun runot repäisevät
itsensä irti ja lähtevät tanssimaan.
Kirjat loukkaantuvat, kun ne törmäävät
tanssiviin
runoihin,
sillä ne pystyvät vain kääntämään selkänsä niitä kohti.
Lasten tunneilla runot
tekevät, mitä niitä huvittaa.
Ne menevät rinkiin
ja leikkivät hippaa.
Aikuisetkin haluavat leikkiä,
vaikka pystyvät olemaan
vain hyllyyn nostettuja kirjoja. Niiden
täydellisen suoria rivejä.
Ei noin saa tehdä,
ne ajattelevat, kun joku repäisee itsensä
irti ja juoksee ympäri salia. Peileihin sattuu.
Leijumme hetken eteenpäin
silmät kiinni, suu auki, kieli ulkona
ennen kuin lähdemme nousemaan kohti uutta pohjaa.
Aina tulee jokin pohja vastaan.
Ja sen saavutettuamme
ajattelemme, että
käsisamba
on paljon hauskempaa kuin tämä. On sävy outo sen.
Kuin lapset
me kuuntelemme satua.
Kuuntelemme riemukkaina valvoen, palvoen Laylaa.
Asakusassa vaunu söi tanssijan.
Tanssimme Tokioon tanssimatta sinne.
Vilkutamme junan ikkunasta henkilökunnalle.
Katselemme kotikaupungissaan lomalla olevia.
Nojaamme laitoihin kuullaksemme kaukana humisevat keskustat.
Kysymme taasko on ilotulitus.
Soitamme neuvontaan ja kysymme,
miten lamppu sammutetaan,
missä kimono puetaan päälle ja missä se riisutaan.
Tyynnyttelemme itseämme toteamalla, että vain pieni osa
suomalaisista osaa esittää suomalaista. Vain pieni osa
brasilialaisista osaa esittää brasilialaista. Vain pieni osa
suomalaisista osaa esittää brasilialaista. Vain pieni osa
japanilaisista osaa esittää japanilaista
tarvitsematta jatkuvasti apua.
Opettaja läimii poskiaan. Olkaa nyt hereillä, hei!
Olkaa nyt edes hetken!
Urheilijoita!
Ja ajatukseni alkaessa harhailla
paikassa, joka on vapauden ja kovuuden sekoitus,
minä sanon:
"Näin urhea olen vetelänä!"
Oikeillani on oma paikka vapauden koulussa,
kovilla vasemmillani kovassa.