Mekko korjasi lakanoita,
joiden päällä oli nukuttu
viisikymmentä vuotta. T
ätä on mekkojen tieto nu
kkumisesta. Samojen ka
nkaiden päällä on joku m
ekko syntynyt ja kuollut. J
oskus saman minuutin sis
ällä, joskus saman vuosisa
dan sisällä. Mekko näki jäl
kiä molemmista ihmeistä j
a kaikesta, mitä niiden välii
n jäi. Sylikkäin olemista juur
i ennen vuosituhannen vaiht
umista ja uudestaan heti va
ihtumisen jälkeen. "Jos kan
kaat jaksavat painautua me
itä vasten, jaksammeko me
painautua koneita vasten?"
se kysyi. Mekko nosti upeas
ti korjatut lakanat katokseks
i sängyn päälle. Vuorista tuli
mekko, mekosta veljenmek
ko. Aamuyöstä kasvoi aamu.
Huonetta oli kuunneltava toi
sesta kulmasta. Mekko kuun
teli vuorisatuja kulmista. Ja v
uori seurasi mekkoa sinne, m
inne mekko sitä kuljetti. Mutt
a kulmat pyörähtivät ympäri j
a pyöristyivät. Itseä ei saanut
valita, vaikka juuri niin mekot j
a vuorit aina tekivät. Mutta vu
orikin alkoi nyt kertoa satua, jo
tta edes jokin muuttuisi yhtä t
unnistettavaksi kuin mekon ta
i vuorin halu. Ja mekko osasi k
uunnella niin kuin vain lukemis
esteinen osaa: onkalomaisilla
vuorikorvillaan, teräskehikkoon
solmittujen polyesterinauhojen
keskeltä, odottaen aitoa hetkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.