"Seuraavaksi teen esityksen, jota kukaan ei voi käsittää", sanoo yhdeksänvuotias.
Valmistelujen aikana ehdin toivottaa hyvää nimipäivää tapaninmekolle,
mikä vaatii rohkeutta. Ja rohkeus on niin lähellä
ujoutta, että joskus ne erottaa toisistaan
vain peilejä ja linssejä sisältävällä
pitkällä putkella. Ilman tans
seja olen se, joka katsoo
putkeen mieluummin
kuin ottaa kaipuun
puheeksi ja työn
tää silmät sil
miin. Mek
ko venyy. Kauluk
set pullistuvat hirvittä
västä määrästä ajattelua,
ajattelua. Mutta mekko on vain
tekemistä. Pelkkää tekemistä. Ja sarjakuvako
koelman piirtäminen mekosta on helpompaa tekemistä kuin puhelimessa
puhuminen tai kysymysten esittäminen tanssiville ompelijoille. Kohta esitys alkaa. Vierustoveri
ni kysyy: "Ootko sä koskaan työntäny sormea nenään ja pannu sen sit kiinni bussin kaiteeseen?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.