Meillä oli sokea mekko. Oikeasti sokea, ei kuvaannollisesti.
Ja sokealla mekolla oli meidät: erosta vuotava
silmä ja ratsailla naurava hunajasuu. Aloi
timme keskeltä ja lopetimme keskel
le. Laitan kaiken tänne juuri sellaisena,
niin keskeneräisenä kuin mahdollista. Kun
olin ottanut eron mekosta, jotkut mekot lakka
sivat katsomasta silmiin. Ja kohta opin, että kaikki
mekot puhuvat eri tavalla tohtorille ja ompelijalle. En kerro mo
lemmista heti, kerron vain toisesta ja pysähdyn kuuntelemaan, mitä tulee.
Eivätkä kaikki löydä vaurioituneen käden rytmiä heti kämmenes
tä, kyynärtaipeesta tai olkapäältä. Eivätkä edes
peukalon ja etusormen välistä, vaikka heitä
opastaa kuin näkevää. Joku löytää vähi
tellen, joku samassa hetkessä ja
on aikansa sijoiltaan.
Jotkut luulevat
vammaa me
taforaksi.
Vamma
on vain
yhteyk
siä, vaikka joiltakin se
vie ne. Jotkut sekoittavat vamman kusipäisyyteen,
jotkut kusipäisyyden itsenäisyyteen, jotkut itsenäisyyden
improvisaatioon (minä). Ja kun olin ottanut eron mekosta, pidin
lahjat ja jatkoin leikkiä. Sillä joskus läheisyys lakkaa, vaikka rakkaut
ta on paljon. Ja joskus tanssi loppuu, vaikka muusikot soittavat vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.